4. luku: Tätä peliä voi pelata kaksikin
James kalpeni, aivan kuin voimansa menettänyt. Iloinen tuike, mikä täytti Jamesin sielun nähdessään Lilyn astuvan huoneeseen ja hymyilevän kauniisti heilauttaen samalla punertavia hiuksiaan, oli ollut paras tunne koko maailmassa. Nyt tuo tunne hänen sisimmissään sammui. Se hehku sammui, joka piti Jamesin kasassa. Hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt kuinka tärkeä Lily oli hänelle. Lily oli hänen elämänsä, hänen valonsa. Ei ollut olemassa ketään muuta, jonka kanssa hän haluaisi olla. Haluaisi jakaa elämänsä.
James näki Lilyn ja Remuksen mielessään. He hymyilivät toisilleen, ja hän oli täysin näkymätön heidän silmissään.
James hengitti raskaasti ja raivon voimasta, iski nyrkillä kovaan tiiliseinään, toisen käden samalla tukiessa liikettä. Se sattui, sattui järjettömästä, muttei läheskään niin pahasti kuin Jamesin sisällä vyöryvä kipu ja tuska. Asiat olivat niin huonosti, ettei mikään voisi parantaa sitä. Hän löi yhä kovemmin ja nopeammin. Hän antoi kaiken voimansa ja purki raivonsa.
”Tämän. Hän. Saa. Katua”, James lupasi itselleen.
Ovi pamahti auki. Sirius ja Remus ilmestyivät huoneeseen.
Kun James huomasi Remuksen, hän antoi vihaisten silmiensä kiertää tämän ympärillä. Ei tarvittu toista todistajaa kertomaan, kuinka paljon salamointia siinä katseessa oli.
Peterin sängyn pöytälamppu pirstoutui yllättäen.
”Sarvihaara, minä haluan selittää”, Remus tarjoutui vilpittömästi ja yritti olla välittämättä tilanteen kireydestä.
James käänsi hitaasti päänsä kohti Remusta. ”Minä en ehkä halua kuulla, mikä se sinun selityksesi on.”
Sirius astui askeleen lähemmäksi Jamesia. Peter ilmestyi heidän perästään huoneeseen ja katsoi kiinnostuneena sivusta, koska ei ollut erityisen fyysistä sorttia, mitä tappeluihin tuli.
”Kamu, Kuutamo kertoi mitä tapahtui. Antaisit hänen selittää, niin ymmärtäisit.”
Remus nyökkäsi Siriuksen kannustus -puheelle. ”Minä vain halusin – ”
”Lilyn? Sitäkö sinä halusit?! No olisit edes kohteliaasti pyytänyt!”
Remus katsoi ensin uskomatta, mitä James oli juuri mennyt sanonut.
”Hyvänen aika, en.”
James tuhahti. ”Ei sen väliä. Minkä sille voi, jos Lily on niin toivottaman rakastunut parhaaseen ystävääni! Olisi neiti voinut edes odottaa, että pääsen oikein näkemään teidät itse teossa.”
Sirius hämmästyi näistä sanoista ja katsoi Remusta. ”Oletteko – oletteko? Onko teillä jotain? Sinulla ja Lilyllä?”
”Ei! Merlin vieköön, ei ole! Yrittäkää jo ymmärtää”, Remus huokaisi tuskastuneesti.
James katsoi Remusta. ”Tuota on aika vaikeaa uskoa sen jälkeen, mitä on nähnyt.”
”No, mitä sinä tarkalleen ottaen näit?” Remus kysyi.
James kirosi itseään.
”Mitä sinä näit?” Remus kysyi uudestaan.
”Näin sinut ja hänet. Sinä olit LILYN kanssa! Olitte siellä ja sinä KOSKIT LILYYN!”
”Minä en koskaan KOSKENUT Lilyyn”, Remus puolustautui. ”Kesän tuoma kuumuus on väläytellyt sinulle omiaan.”
”Lilyn puolesta se väläyttely juttu ainakin tuntui toimivan sinulle!” James hiiltyi.
”Älä nyt käsitä asioita aivan miten tahdot”, Remus jatkoi loukkaantuneena ystävänsä luuloihin.
Peter nykäisi hiljalleen Siriusta hihasta, ja pojat katosivat huomaamattomasti huoneesta. James laukoi omia käsityksiään näkemästään, Remuksen yrittäessä parhaansa korjatakseen nämä. Hän alkoi jo ymmärtää, että Jamesin harhakuvat tapahtuneesta pysyivät, vaikka joissain kohdissa nämä eivät oikein noudattaneet realistisuuden perikuvaa.
”JA LILYHÄN EI OLE VEELA!”
”En edes väittänyt, että hän olisi! Sinä itse ehdotit tuota mahdollisuutta!” Remus huusi.
”NO ANTEEKSI VAIN EREHDYKSENI!”
”Meillä ei taida enää olla mitään keskusteltavaa”, Remus sanoi ja nakkasi oven perässään kiinni.
James jäi vihoissaan seisomaan keskelle huonetta, kuin juuri eronneen pariskunnan toinen osapuoli.
Kirjasto oli lähes pullollaan väkeä. Lily oli kuitenkin onnistunut valtaamaan yhdestä sievästä nurkasta itselleen pöydän, jolla työskennellä. Oli hyvin kaunis päivä, ja aurinko valaisi linnan lämpimäksi.
Oppilaita vilisi hyllyjen välissä, ja osa luki opuksia pehmeissä tuoleissa, joita norui ympäriinsä. Lily raapusti muistiinpanoja liemikirjastaan. Valitettavasti hän joutui kestämään läheistä juoruilu laumaa, josta hän selvästi erotti Teresan ystävineen. Tämän oikealla puolellaan oli syvän siniseen pukeutunut, pitkä tyttö, joka piti ruskeat hiuksensa kahdella hyvin söpöllä letillä – oikeastaan Lily ei ollut koskaan ennen huomannut kyseisellä tytöllä mitään muuta kampausta. Loput tytöistä olivat kuin ilmettyjä pikku-Teresa klooneja; blondeja, todella nättejä ja jokaisella heistä oli vasemmassa ranteessaan jonkinlainen helmiketju. Ihan kuin he kuuluisivat johonkin huippusalaiseen jengiin, johon muilla ei tuntunut olevan asiaa.
Lily keskittyi taas pergamenttiinsa ja kastoi sulkakynänsä.
”...myrkkyjen alkuperää voi kokeilla pienillä kokeilla”, hän kirjoitti, kunnes tunsi kylmän käden olkapäällään.
Lily melkein kiljaisi säikähdyksestä, kunnes huomasi Katien takanaan.
Lily henkäisi syvään, helpotuksesta.
”Sinä säikäytit minut.”
Katie hymyili. ”Anteeksi, elämäntehtäväni.”
Hän istuutui alas, Lilyä vastapäätä ja katsoi merkitsevänä paperia edessään.
”Läksyjäkö teet?”
Lily nyökkäsi. ”Joo, ajattelin rehkiä tämän esseen parissa, että saan sen valmiiksi. Et muuten ollut tunnilla.”
”Ai niin, tosiaan. Oliko opettaja huolissaan? Professori Slughorn oli varmasti – ”
”Meillä oli sijainen, Katie”, Lily kertoi.
Katie hämmästyi. ”Ai, millainen?”
”Ajattelitko, että alan juoruilla tai jotain?”
Katie heilautti kättään. ”Ei sinun tarvitse, kuulen niitä ihan tarpeeksi tuolla piireissä – jos ymmärrät, mitä tarkoitan – mutta voisithan valaista tilannetta vähän.”
Lily huokaisi kovaäänisesti. Hän tunsi Katien sen verran hyvin, tietäen, ettei vastalauseilla olisi mitään painokasta sanottavaa. Lily punnitsi mahdollisuuksiaan.
”Hyvä on, sinä voitit.”
”Kuten aina”, Katie hymyili säteilevästi. Lily löi mielessään vetoa, että jos joku poika näkisi tuon ilmeen, ei kauan kestäisi, kun nämä istuisivat sylikkäin.
Lily mulkaisi pienesti tuota ylimielistä ilmettä, mutta kertoi sitten tasaisella äänellä:
”Niin... pitkät sääret, kullalla valetut hiukset – koko hoito. Ei vastusta, jos olisit samassa huoneessa.”
”Katsotaanko?” Katie virnisti haastavasti.
”Katie, ei. Et järjestä mitään uutta showta. Varsinkin, kun siellä on kelmit ja luihuiset.”
Katie asetti sormensa ristiin pöydälle ja kurottautui lähemmäksi Lilyä. Hän liikutti hunajatäytteisiä huuliaan niin hitaasti, että Lily kuuli tarkasti jokaisen pienenkin sanasen.
”Juuri siksi uskonkin, että siitä tulee hauskaa.”
”Voiko sinua mikään estää?”
Katie kohautti harteitaan. ”En usko.”
Lily otti kynänsä paremmin käteen ja pyöritti sitä kyllästyneenä.
”Hermostuttaako, ystäväni?”
”Eikun, mietin vain, että onkohan se ihan kannattavaa. En halua, että joudut uudestaan vaikeuksiin.”
”En minä mitään vaikeuksia olekaan hankkimassa, Lils”, Katie huudahti hiljaa. ”Mitä sinä turhia murehdit?”
Lily puri huulta. ”En minä mitään. Unohda.”
”Kuule, olet aina ollut surkea valehtelemaan ja ilmeesi kuitenkin sanoo enemmän. Kerro minulle.”
”Ei mitään. Luulin, että sinulla on kiireitä”, Lily sanoi nopeasti.
Katie katsoi Teresaan päin. ”No joo, tavallaan, mutta tulin moikkamaan sinua. Missä muuten Lora on?”
”Hän on makuusalissa, todennäköisesti. Hän ei oikein voinut kovin hyvin päivällä”, Lily selitti ja muisti sen raskaan tosiasian, että Lorraine saattoi tosiaan hortoilla tällä hetkellä ympäri linnaa.
”Olisiko ehkä järkevää tarkistaa?” Katie aavisti Lilyn ajatukset.
Lily hymyili. ”Äh, tuskin hänellä on hätää. Mene sinä vain tarkistamaan, jos se sinua vaivaa.”
”Minä kun luulin, että se on sinun sydämesi asia selvittää hänen poissaolonsa”, Katie kohotti kiinnostuneena kulmiaan.
”Niin kai, mutta mene sinä vain oleskeluhuoneeseen. Odotan täällä.”
”Makuusaliin – Tiedätkö edes missä hän on?”
Lily aikoi nyökätä, mutta tuli toisiin aatoksiin. ”Joo, ainakin luulen.”
”Lily?”
”No?”
”Onko Lora makuusalissa?”
”Uskoisin.”
”Lils?”
”No älä kuulustele minua, jos en ole varma!”
Katie hymyili tyytyväisenä, kuin vuosituhannen jymyjuttua selvittävä pakkomielteinen toimittaja.
”Jos jokin painaa, niin voit kertoa minulle.”
Lily mietti hetken. ”No, ei se ole mitään. Ainakaan mitään sellaista tietoa, millä on väliä.”
”On sillä minulle väliä, jos se sinua häiritsee niin, että kiljut ystävillesi.”
Lily piirsi mietteliäänä omiaan pergamentin nurkkaan. ”Ei. Ei se häiritse.”
”Lily, sinä kerrot minulle nyt”, Katie päätti ja katsoi tiivisti kohti Lilyä. Lily ei voinut muuta kuin yrittää pinnistellä sanoja suustaan. Hän halusikin kertoa kaiken, mutta ei ollut varma mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kysymykset tulvivat Lilyn päähän: oliko hän yrittänyt suojella Remusta Jamesin nyrkeiltä? Mitä Remus mahtoi ajatella tästä? Oliko James kenties tällä hetkellä räjäyttämässä makuusalia? Ehkei hän sentään niin hullu ollut.
”No asia meni vähän niin – ”
Katie kohotti yllättäen katseensa. ”Lily, Potter on tulossa.”
Lily katsoi taakseen. James käveli jonkun hyllyn välissä ja etsi ilmeisesti Lilyä. Hän tuuppasi pari toisluokkalaista sivuun ja pyyhälsi heidän ohitse.
”Se saamarin – ”
Lily ei sillä hetkellä keksinyt mitään ärsyttävää sanaa, kuvatakseen tarpeeksi elävästi Jamesia sillä hetkellä.
”Mikä pakkomielle tuolla pojalla on tunkeutua joka hetkeen?” Lily mutisi.
Katie kohotti kätensä. ”Jam -!”
Lily tukki hänen suunsa.
”Jos et koskaan ole osannut olla hiljaa, niin nyt on korkea aika opetella”, hän kuiskasi.
Katie katsoi häntä ihmettelevänä. Lily nappasi kirjat mukaansa ja talutti Katien mukanaan kauemmaksi pölyisempiä nurkkia. He kävelivät hiljaa käytävän päätyyn, ohittaen pari rohkelikkolaista poikaa ja tulivat jollekin kummalliselle osastolle, jossa oli hyvin oudonnäköisiä kirjoja. He kävelivät pari kirjahyllyä keskemmälle ja odottivat hetken. Lily kurkkasi hyllyn takaa ja unohti samalla pitää Katien suun kiinni.
”Kertoisitko, missä mennään?” Katie ärsyyntyi.
Lily vilkaisi olkansa yli. ”Me leikimme piilosilla oloa. Nyt hyst!”
”Ihanaa, anna minäkin kurkkaan.”
Katie hiipi Lilyn viereen ja etsi sarkastisella ilmeellä Jamesia, joka parhaillaan kulki jossain hyvin kaukana.
”Tämä on järkevää. Erittäin. James on kuin kakara kimpussasi. Me olemme ihan kakaroita.”
”Hyst!”
”Älä hyssyttele minua!”
”No ole sitten hiljaa, James huomaa meidät.”
Katie katsoi tarkemmin ympäristöään. ”Missä hän muuten on?”
Lilykään ei huomannut häntä. ”James on varmaan mennyt.”
”Hei, taidat olla oikeassa. AUTS! Se oli minun jalkani, Lily!”
”Sori.”
”PÖÖ!”
Lily ja Katie kiljaisivat niin kovaäänisesti, että Matami Prilli, kirjastonhoitaja, mulkaisi heitä hyvinkin vaarallisella tavalla. James kuitenkin nauroi kippurassa. Häntä tapaus huvitti suunnattomasti ja Lilyn säikähtänyt ilme kruunasi kaiken.
”Potter!” Lily tiuskaisi huomattuaan pojan hiippailun heidän takanaan.
”Mitä?” James sanoi viattomalla äänensävyllä.
”Tuo ei ollut hauskaa!”
”Äh, älä nyt Evans.”
”Minut on jo kahdesti säikäytetty tänään, eli en halua, että se tapahtuu kolmatta kertaa!”
Katie nyökkäsi. ”Niin, Lilyhän on kestänyt kovia tänään.”
”Ja sinäkin vielä”, Lily puuskutti.
”Tiedätkö, olet tosi söpö kun suutut”, James myönsi ja hymyili ankarasti höyryävälle Lilylle.
”Pää kiinni, Potter!”
Katie sen sijaan vastasi Jamesin hurmaavaan hymyyn. ”Kuinka löysit meidät?”
”Se on melko helppoa, kun te kiljutte tuolla tavalla. Sinulta jäi sulkakynäsi, Evans.”
James tarjosi Lilylle kynää, ja Lily tempaisi sen nopeasti itselleen.
”Sepä vasta romanttinen ele sinulta, Potter.”
James kurtisti kulmiaan. ”Vielä päivällä olin sinulle James. Mikäs nyt on syönyt sanasi?”
”Se sama juttu, joka on syönyt aivosi. Mennään, Katy.”
Mutta Katie ei hievahtanutkaan. Hän päinvastoin näytti pirullisen pahaenteiseltä ilmeestään
päätellen. Lilyllä melkein liikkui kylmät väreet selkäpiissä, mutta muisti, ettei Katie voisi keksiä nyt mitään typerää suunnitelmaa – tai ainakin hän toivoi niin.
Katie katsoi Jamesia enkelimäisesti. ”Niin mikä olikaan asiasi, nuori mies?”
”Aah, tosiaan. Kiitos, kun muistutit”, James röyhisti rintaansa.
Lily seisoi kädet puuskassa kirjojaan pidellen. ”Niin, kerro meille Potter.”
Katie hymyili. ”Älä ole noin törkeä hänelle.”
”Älä sinä yritä parittaa meitä”, Lily tokaisi samaan sävyyn.
James punastui, ainakin sisäisesti ja virnisti. ”Uskon, ettei neiti Waynellä ole mitään tekemistä asian kanssa.”
”Kumma, minä sitä vastoin uskon, että te kaksi olette samassa juonessa”, Lily totesi ja oli valmis hyvästelemään kierot ystävykset.
”Ei pidä paikkaansa”, James jatkoi.
”Piti tai ei. Minä en siihen osallistu, hyvää päivän jatkoa molemmille.”
James tarttui lujasti kiinni Lilyn toisesta kädestä. Lily tunsi pienen nykäisyn sisällään.
”Päästä irti, Potter!”
James ei ollut kuulevinaan, vaan tiukensi katseensa tyttöön.
Usko jo, Lily ajatteli, en halua olla kanssasi saati korjata mahdollisia ajatuksiasi Remuksesta ja minusta.
Jamesin silmät välkehtivät uhkaavasti, mikä sai Lilyn ilmeen ehkä muuttumaan liiankin lempeäksi. Hän tunsi otteen hellittävän käsivarrestaan ja melkein hetkeksi unohti pääsevänsä irti pojan kosketuksesta.
”Anna minun olla!”
Lily irrotti itsensä nopealla, rivakalla vetäisyllä. Hän kääntyi liikkeesään niin yllättäen, että vahingossa tuuppasi Katien vieressään kumoon ja astui suoraan Jamesin jalan päälle. Onneksi hän ei pitänyt koskaan korkokenkiä, koska Jamesin jalat saattaisivat tuolloin kärsiä vakavista seurauksista. Lily kurvaisi ulos kirjastosta, ennen kuin James ehti enää nykäistä hänet takaisin paikalleen.
James ähkäisi kivusta ja meni nelinkontin.
”Evans –!”
* TO BE CONTINUED *
tiistai, 29. toukokuu 2012
Kommentit