Nimi: Unending Love
Kirjoittaja: Chyne
Ikäraja: K13
Genre: Romance, humor (tai mitä nyt huumoriin tulee...)
Paritus: Lily/James

1. luku: Takaisin Tylypahkaan

Lily Evans istui hiljaa Tylypahkaan menevässä pikajunassa. Hänen punertavat hiuksensa olivat laitettu ylös, nutturalle, ettei hiki valuisi niitä pitkin matkan aikana. Hänen vihertävät silmänsä selasivat tiiviisti kirjaa, jota hän parhaillaan oli lukemassa. Hän ei ollut painanut mieleensä riviäkään, sillä oli liian innostunut alkavasta lukuvuodesta. Huoneessa oli Lilyn lisäksi kaksi muutakin tyttöä; toisella oli kullanruskeat, kiharaiset hiukset ja kultaiset korvarenkaat. Hänen kulmakarvansa oli muotoiltu ohuiksi, ja hän näytti hivenen aggressiiviselta niiden kanssa. Tytön kädessä oli viimeisin Me Noidat -lehti, jota hän parasta aikaan selaili keskittyneenä. Hänen oikealla puolellaan oli lyhythiuksinen tyttö, jolla oli epävarma ilme kasvoillaan. Hänen vaaleat hiuksensa oli laitettu kauniille ranskalaiselle letille ja hänellä oli yllään hiukan liian kireät vaatteet.

”Onko teidän AIVAN pakko lukea koko ajan?” kirjaton tyttö kysyi.

Lily kohotti katseensa ja kohautti olkapäitään. ”No en tiedä Katiesta, mutta minun täytyy lukea tämä opas johtajatyttönä.” Lily viittasi päällään Katien suuntaan. Katie kuunteli sivusta tyttöjen keskustelua, mutta ei vaivautunut korottamaan päätään Me Noidat -lehdestään.

”Lily, älä yhtään yritä! Minä en ota tehtäväkseni ryhtyä Lorrainen viihdyttäjäksi, vaikka tämä kuinka pitkästyisi”, hän tiuskaisi nopeasti. Katie oli yleensä erityisen huonolla päällä, varsinkin kun joku häiritsi hänen keskittymistään.

”Hyvä on, Katie”, Lily sanoi pahoitellen.

”No, mitenkäs meidän johtajatyttömme ottaa tehtävänsä vastaan?” Lorraine kääntyi Lilyn puoleen, Katien kohottaessa lehteään ylemmäs, jotta hän voisi kätkeytyä sen taakse.

”Erittäin suurella mielenkiinnolla”, Lily virnisti vienosti.

”Potter varmaan tykkää” Katie töksäytti, tapansa mukaan, lehden takaa ja sai molemmat tytöt katsomaan häneen pikaisesti.

”Potter?” Lily kysyi kulmat koholla.

”Potter. Johtajapoika”, Katie ilmoitti kuin asia olisi ollut yhtä kirkas kuin päivänvalo, nostamatta katsettaan lehdestä. ”Ilmeestäsi päätellen, tiesit sen,” Katie lopetti sarkastisesti vilkaistessaan Lilyn yllättyneitä kasvoja.

”Potterko?” Lily kysyi typeränä. ”Potter? Johtajapoika?”

”Niin. James. James Potter. Se rakastan-sinua-ikuisesti-Lily-kulta –poika, joka jahtaa sinua aina.”

James oli se poika, joka oli jahdannut Lilyä viimeiset neljä vuotta. Hän oli se poika, joka yritti todistaa Lilylle ”tosirakkauttaan” epätoivoisesti ja aina tilaisuuden tullen. Ainakin toistaiseksi Lily yritti olla uskomatta tuon pojan höpinöitä, mutta Lorraine mietti, olikohan Lily todella sitä mieltä, että James vain esitti.

Lily ei todellakaan pitänyt Jamesista. Tai jos ikinä pitikin, niin hän peitti tunteensa varsin hyvin. Lilyn lämpimät tunteet Jamesia kohtaan olivat tietenkin pelkkää haavetta, sillä kaikki tylypahkalaiset tiesivät Lilyn vihamielisyydestä Jamesia kohtaan.

Lorraine - eikä pahemmin Katiekaan - nähnyt Potterissa kummemmin vikaa. Hän oli ihan tavallinen poika – lisäämättä itserakkautta, loputonta tyttöjen nuoleskelua ja sitä itsepäistä tarvetta tulla näytille kaikille ja kaikkialla – mutta pohjimmiltaan James oli ihan moitteeton nuorukainen. Joka tapauksessa aihe oli arka Lilylle eikä hän pitänyt Potterista sen enempää kuin hänen kelmisakistaan, lukuun ottamatta tietysti Remus Lupinia, tunnollista ja mukavaa poikaa, johon Lily oli kerinnyt tutustua hyvin ollessaan viime vuonna tämän parina liemien kaksoistunneilla. Katien mieleen ei ollut tullut, että ehkä Lilyn ei ollut hyvä kuulla noista uutisista. Katie oli oppinut vuosien saatossa olemaan välittämättä siitä, miten ihmiset reagoivat hänen kertomiinsa juttuihin. Ne usein tulivat muille yllätyksinä. Katiella oli vain sellainen tapa, tapa kuulla kaikenlaista ja kaikista ja sitten kertoa niitä eteenpäin möläyttelemällä tietenkin.

Lorraine siirsi puheen pian Remukseen.

”Sinulla ja Remuksella on aina ollut niin hyvät välit – sellaiset välit, että koen välillä mustankipeyttä…” hän puhui enimmäkseen Remuksesta siksi, että saisi Lilyn ajatukset muualle.

Lily katsahti Lorrainea. ”Ihan turhaan. Saat pitää hänet jos haluat. Minulla on muutenkin parempia suunnitelmia tälle vuodelle kuin iskeä miehiä – tarkoitan poikia.”

”En minä halua PITÄÄ häntä, Lils. Melkein sama juttu kuin ’annan hänet sinulle’.”

”No… niin”, Lily virnisti.

Lorraine punastui.

”Katie tarvitsisi myös miehen.”

”Luen lehteä, mutten ole kuuro Payden”, tivahti Katie.

Lily naurahti. ”Se olisikin varsin onneton mies.”

Katie mulkaisi Lilyä. ”Sama juttu sinulle, Evans.”


* * *

Ilta alkoi jo hämärtää, kun Tylyahon laituri alkoi häämöttää. Taivas musteni entisestään, ja kylmät tuulenpuuskat alkoivat pauhata ulkona. Vettä ropisi hurjana vanana pitkin junan ikkunoita isoina, läpikuultavina pisaroina.

Tytöt olivat jutelleet kiireen vilkkaa kesälomistaan ja niistä päivistä, jolloin eivät olleet nähneet toisiaan. (Katie oli viimein suostunut luopumaan mielenkiintoisesta lehdestään.)

Lily kertoi juuri, miten järkyttävää oli asua saman katon alla siskonsa, Petunian kanssa.

” – hän on varmaan tälläkin hetkellä pirstomassa huonettani. On siinä sisarrakkautta. Vanhempani tuskin huomaavat meidän välistä kahnailua… tai sitten he eivät välitä – ”

Katie yritti turhaan tarkkailla ulos pimeyteen. Hänen kasvoillaan oli pelokas ilme.

”Voi ei. En ikinä mene tuonne sateeseen! Katsokaa nyt!” Katie huudahti. ”Taidan saada paniikkikohtauksen.”

”No voi kamala, Katie! Eivät sinun hiuksesi mene pilalle!”
Katie mulkaisi vastapäätä istuvaa Lorrainea. Lily oli ehdottanut paikan vaihtoa, jotta sopu säilyisi heidän keskuudessa, mutta joskus oli täysin mahdotonta estää tyttöjä tappelemasta. Lily oli turhautunut ja häntä väsytti.

”Lorraine sinun hiuksesi – toisin kuin minun – eivät ole niin hyvälaatuiset ja ihastuttavat kuin minun..”, Katie huokaisi perään, ”Ihan niin kuin sinä voisit ikinä ymmärtää.”

Lorraine vilkaisi häntä vakavana ja oli aikeissa aloittaa väittelyn. Lily tuli väliin; hän ei jaksanut enää uutta kinastelua.

”Kuulkaa, minä tiedän mihin tuo johtaa ja pyydän teiltä, että ette järjestäisi nyt mitään kohtausta. Olemme Tylypahkassa aivan kohta.”

”Sano se tuolle”, Lorraine sanoi osoittaen Katieta. Molemmat ymmärsivät olla hiljaa, mutta Katie vilkaisi vielä Lorrainea ennen kuin he alkoivat pukeutua kaapuihinsa. Katie laittoi vielä ylimääräistä hiuslakkaa ennen kuin oli valmis kohtaamaan hirmumyrskyn ulkona. Lorraine tönäisi Katieta kylkeen ja nyökkäsi Lilyn suuntaan. Hän penkoi matka-arkkuaan hyvin keskittyneesti, samalla levittäen osan tavaroistaan ympäri vaunua. Hän heitteli vaatteittaan laukun pohjalta.

”Lily, jos ajattelit jäädä majoittumaan pikajunaan, niin kyllä se meille sopii”, Katie sanoi hämmentyneen näköisenä katsellessaan ympäri huonetta. Lorrainen päälle oli lentänyt sukat ja kauluspaita. Katie nosteli lattialta Lilyn tavaroita ja asetteli ne penkille.

”Minä etsin…”, Lily penkoi vielä laukkuaan, kunnes häneen käteensä osui kultainen ketju. Sen päässä kiilui tumma safiiri jalokivi. Hän nosti korun esille, jotta hänen ystäväsä näkisivät sen. Kun korua katsoi lähemmin, saattoi nähdä sen syvyyksissä liikettä. Aivan kuin ihmisen kasvot, Katie ajatteli, mutta hän ei tunnistanut kenen ne olivat. Hän kuitenkin pani asian merkille.

”Tuo on tosi hieno, Lils”, Lorraine hihkaisi.

”Upea. Kerrassaan kiehtova”, jatkoi Katie haukotellen.

Lily kohautti harteitaan. ”Kiitos. Sain sen muistoksi – ystävältä.”

Lily kiinnitti korun kaulaansa, ja Lorraine ja Katie auttoivat häntä laittamaan tavaroitaan takaisin paikoilleen. Kun arkut olivat valmiina, ja juna alkoi hidastaa vauhtiaan, kaikki kolme olivat jo halukkaita pääsemään sisälle linnaan; syömään ja nukkumaan omaan pehmoiseen sänkyyn. Lilyn vatsaa kurni. Hänellä oli hirvittävä nälkä eikä matkalla tultu syötyä muuta kuin ehkä pieni pala suklaata. Lorrainen ja Katien ilmeistä pystyi sanomaan samaa.

”Toivottavasti pidot alkavat saman tien”, Lorraine mutisi.

Sitten viimein: juna pysähtyi hiljalleen. Katie ohjasi porukan ulos, ja he joutuivat tungokseen, kun oppilaita ryntäsi riemuiten ulos vaunuista.

”Miksi meidän täytyi jumittua tähän?” kysyi Lorraine näreissään.

Lopulta, tungoksen laantuessa hitaasti, he pääsivät ulos suoraan Tylyahon aseman eteen.
Ilma oli kirpeä eikä enää tuullut niin rankasti. Katie katsoi sädehtien Tylypahkan linnaa, jonka kirkkaat valot kutsuivat oppilaita luokseen.

Lily hymyili leveästi.

”Tervetuloa kotiin”, hän julisti itsekseen.
”Tulkaa, emme tulleet vain katselemaan sitä”, Lorraine sanoi ja viittasi tyttöjä liikkeelle ennen kuin he jäisivät jalkoihin. Ihmiset raivasivat tietään päästäkseen jo hevosettomille vaunuille, koska sade ei antanut periksi.

Lily ei erottanut pimeydessä ihmisiä. Hän kuuli vain Katien valittavan äänen jostain kaukaa: ” ”Minun… ihanat… rakkaat… hiukseni. Mennään äkkiä.”

Hän seurasi ystäviään sateen läpi. Tyhjiä vaunuja oli enää vain muutama jäljellä. Lily erotti selvästi Lorrainen, joka oli mennyt erään vaunun luokse. Hän viittasi Katielle, ja he juoksivat Lorrainen luokse.

”Onko se vapaa –?” Lily kysyi pidellen kättään pään päällä suojana.

”Ei aivan”, Lorraine sanoi. Lily vilkaisi sisään. Hän erotti sisältä kolme tuttua rohkelikkoa. Ehkä vähän liiankin tuttua –

”Evans! Mikä iloinen yllätys!”

Lily käänsi katseen taakseen siinä salamana. Väri valahti pois Lilyn kasvoilta; James Potter hinasi laukkuaan sateen läpi. Hänen yritti pitää hiuksensa tuuheina ja näpräili niitä koko ajan, mutta turhaan. Lilyn silmät olivat varmaan pelkkinä viiruina; hän ei voinut uskoa tätä sattumaksi.

Poika raahasi itsensä lähemmäksi tyttöjä.

"Potter, pitihän se arvata", Lily järisi, ”Tulkaa tytöt, etsitään uusi vaunu – ”

Mutta kaikki vapaat olivat jo menneet. Oppilaat tekivät tilaa toisilleen, jotta kaikki mahtuisivat täpötäysiin ja nopeasti nekin menivät sivusuun. Lily erotti puuskupuhien joukosta Amos Diggoryn ja pari muutakin tuttua kasvoa.

”Tulkaa nyt ihmeessä seuraamme tytöt. Täällä on rutkasti tilaa.”

”Potter”, Lily tokaisi.

”Evans.” Kumarsi James ritarillisesti ja ojensi kätensä, jotta Lily tarttuisi siihen.

”Älä kuvittele Potter, me emme tule kanssasi!” Lily sanoi sydämettömästi ja oli jo valmis kääntymään kannoillaan. James tunki laukkunsa vaunujen päälle.

”Lily, meillä ei näytä olevan vaihtoehtoja. Vapaita ei riitä enää”, Lorraine sanoi ymmärtäväisenä.

”Kuuntelisit ystäviäsi. Enkä minä pure, Evans, vaikka näytänkin siltä”, James virnisti itsepäisenä, kuin kunnialla Lilylle ja viittasi kädellään herrasmiesmäisesti vaunuun. Lily katsoi häntä epäileväisesti.

”VAIN jos lupaat käyttäytyä.”

James hymyili leveästi. ”Herrasmiehen kunnia sanalla!”

Sirius näytti saavan hengestä kiinni. ”Lopeta tuo hölmöily Sarvihaara ja ala käyttäytyä miehellisemmin!”

”Paraskin puhuja”, James tokaisi.

”Minä olen aina ollut sitä mieltä, että – ”
”No puhutaanko me vai...?” Lily keskeytti närkästyneenä. James ohjasi Lorrainen ja Katien sisälle kädestä pitäen. He tervehtivät muita kelmejä astuttuaan sisälle vaunuun. Lily näytti epäilevältä, kun James ojensi kätensä vuorostaan hänelle.

”Osaan mennä itsekin, kiitos vain”, hän töksäytti ja käveli sisään Jamesin sulkiessa oven hänen perästään. James oli aikeissa istua Lilyn viereen, mutta Remus tavoitti hänen katseensa.

”Tuo ei ole hyvä idea Sarvihaara.”

James mulkaisi häntä ja lysähti sitten Siriuksen ja Katien väliin.

Vaunu liikahti ilmaan, ja he lähtivät matkaan. Aluksi heidän vaununsa liikkui holtittomasti, kunnes se lopulta saavutti tasapainonsa.

”Liikaa painoa”, Sirius vitsaili heidän kauhistuneille ilmeilleen. Lily tuhahti mielessään.

”Jos joku täällä painaa, niin se olet sinä, Anturajalka”, James tokaisi. Lily pyöritti silmiään.

"HEI! Et sinäkään mikään keijukainen ole! Ja minä söin vain puoli kärryllistä herkkuja junassa", Sirius ilmoitti loukkaantuneen sävyyn.

James nauroi. ”Sitten ehkä heitämme sinut järveen jättiläiskalmarille.”

Sirius mulkaisi Jamesia. ”Edes niin mielenkiintoinen vesipeto ei suostuisi syömään minun kaltaistani viatonta pulliaista.”

Katie kikatti itselleen hyvin sopimattomalla tavalla, ja Sirius hymyili tälle kiitollisena siitä, että edes joku ymmärsi hänen ”hyvää” huumoriaan.

Lilyä ei kiinnostanut, häntä kyllästytti. Hän halusi vain nopeasti päästä pois täältä. Hän istui ikkunapaikalla, vieressään Lorraine. Mutta hänkin tuntui tarkkailevan poikia vähän väliä. Kaikki tuntui vain niin yksinäiseltä Lilyn kannalta. Hän ei tuntenut oloaan mukavaksi kelmien seurassa. Miksi sitten Katie ja Lorraine viihtyivät? Ehkä he eivät ymmärtäneet kuinka kauhea Potter oikeastaan oli. Häntä suututti kovasti, ilman Potterin typeriä neuvoja, kommentteja ja huomautuksia...

Ilman häntä voisi tulla jopa rauhaisa vuosi – tai siedettävä. Mutta Potter ei tietenkään suonut Lilylle pientäkään rauhan hetkeä.

Minä vihaan Potteria.

”Lils, olet ollut kumman vaitonainen. Onko jokin vialla?” Lorraine kysyi.

Lily liikahti vaivautuneena. ”Ei sen enempää kuin yleensä, kun tuppaudumme Potterin likaiseen seuraan.” Hän käänsi katseensa pois ennen kuin se osuisi Jamesiin.

James huokaisi. ”Miten te jaksatte tuota äkäistä neitiä?”

Lorraine kohautti olkapäitään.

”Hän on meidän pieni päivänpaisteemme”, Katie sanoi hymyillen taas sarkastisesti.

Lily katsoi häntä kiitos-vain -ilmeellään. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa paljon muutakin, mutta hän hillitsi itsensä.

Ajatuksissaan Lilyn käsi liikkui määrätietoisesti kohti kaavun etuosan kaula-aukkoa. Hän kosketti safiirikoruaan ja pohdiskeli. Ei hän oikeastaan ollut saanut sitä ”ystävältä”, se oli liian kaukainen sana. Hän oli saanut sen eräältä rakkaalta ihmiseltä. Vain hänen kasvonsa säilyivät tarpeeksi mieleenpainuvana Lilyn sydämessä. Lilyllä oli suuri kaipuu tuota henkilöä kohtaan, mutta hän tiesi ilman minkäänlaista todistetta, ettei enää koskaan näkisi häntä. Hänen suloisia kasvojaan, hymyään. Hän ei enää koskaan kuulisi sen ihmisen nauravan tai kehuvan kuinka kaunis hän oli.

Lilyä pisti sydämestä pelkkä ajatuskin.

”Tuo on nätti kaulakoru”, James kommentoi ja piti silmällä Lilyn kaulaa, jossa tämän käsi harhaili. Lily asetti korunsa kaavun sisään ja laski kätensä polville.

”Ole hiljaa Potter!”

James näytti hölmistyneeltä. ”Mitä minä nyt tein väärin? Minä kehuin kuinka kaunis koru sinulla on... Minä vain – ”

”ÄLÄ PUHU ASIASTA, JOSTA ET TIEDÄ MITÄÄN!” Lily tiuskaisi tarkoitusta kovemmin. Vaunussa olijat säpsähtivät. Hän itsekin säpsähti hivenen omaa ääntään. James ei näyttänyt kovin iloiselta, mutta ei hän ollut toivoaankaan menettänyt.

James katsoi kysyvästi Remusta, saadakseen tukea tältä. Remus vain kohautti olkapäitään ja oli itsekin hämmentynyt. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Lily oli laskenut hiuksensa nutturalta ja peitti niillä tummat silmänalusensa. Hän oli väsynyt, hyvin väsynyt.

James ei tiennyt kuinka toimia. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta Lily oli niin huonolla tuulella. Lisäksi Sirius, Peter, Remus, Lorraine ja Katie olivat hänen yleisönään ja tarkkailivat tilannetta arvioiden, joten hän päätti keksiä jotain muuta ajateltavaa.

Lopunmatkaa Sirius lörpötti suurella innostuksella tulevista kujeista, joita he olivat suunnitelleet aiheuttamaan katastrofia tänä vuonna – hän ei kuitenkaan paljastanut tarkempia yksityiskohtia. Katie kuunteli korvat höröllä, ja Lorraine vilkaisi huolestuneena Lilyä. Jameskin huomasi Lilyn olevan muissa maailmoissa. Kun vaunut vihdoin pysähtyivät linnan eteen, tasaiselle maaperälle, Remus pompahti ylös ja aukaisi oven kaikille, jotta he pääsisivät ulos. James yritti auttaa Lilyn ulos.

”Anna minun olla...” Lily tyrkkäsi Jamesin avuliaan käden tieltään ja hypähti hajamielisesti ulos vaunustaan katsomatta taakseen.

Katie katsoi säälivästi Jamesia. ”Älä välitä.”

James kohautti hartioitaan ja hymyili. ”Meillä kaikilla on huonot hetkemme.”

Lorraine kiristeli hampaitaan. Hän olisi halunnut selittää Lilyn käytöksen jotenkin paremmin, mutta eihän hän ollut ajatustenlukija. Ei hän todellakaan voinut tietää mitä Lilyn päässä liikkui. Lorraine sopersi jotain ”anteeksi Lilyn puolesta”, ja tytöt lähtivät Siriuksen ja Remuksen huiskauttaessa tytöille hyvästit.

”Lils, odota!”

Lorraine ja Katie juoksivat ystävänsä peräänsä.


* TO BE CONTINUED *