7. Luku: Kutsu

Heti seuraavan päivän ruokailuun mennessä Katie pääsi pois sairaalasiivestä. Hän kertoili ystävilleen tuhannen kerran olevansa kunnossa, ja välittämättä heidän ylenpalttisesta huolehdinnasta liikaa, Katie huomasi, että hän oli tullut luokkalaistensa keskuudessa huomioidummaksi. Hänet pysäytettiin käytävillä vähän väliä, ja kyseltiin hänen voinnistaan, mistä Katie nautti suunnattomasti. Sai hän myös lahjoja – pikemminkin hukkui niihin – sillä, makuuhuone alkoi olla täynnä hyasintteja ja päivänkakkaroita sekä korillisia suklaasammakoita ja Bertie Bortin joka maun rakeita.

Katie tunsi olonsa helpottuneeksi päästyään matami Pomfreyn suorastaan pelottavan pakkomielteistä hoivaviettiä karkuun, mutta oli asiassa valoisatkin puolensa; Sirius oli alkanut käydä yhä tuttavallisemmaksi Katien seurassa, mikä taas nostatti Lilyn ja Lorrainen kulmakarvat kattoon ihmetyksestä – no, enimmäkseen kyllä Lilyn. Katien ja Siriuksen pieni suudelma – jos sitä pieneksi voi sanoa – pysyi yhä salaisuutena. Lily oli myös käynyt vannottamassa Jamesin mukaan heidän salaisuuden pitoon.

”Onko minun pakko?” James marisi.

Lily nosti sormensa varoittava pystyyn. ”On. Ja et mene kysymään Siriukselta, mitä hän tarkoitti sillä… jutulla.”

James hyppi anovana tasajalkaa kuin pieni lapsi. ”Mutta juuri sitä minä haluan kysyä.”

”Et kysy”, Lily päätti.

”No, mutta enkö voisi edes vähän – ”

”Et tiedustele.”

James ei uskaltanut panna Lilylle enää vastaan, vaan myöntyi, ja tunsi olevansa varsin aikuinen – tai vähintäänkin urhoollinen – alistuessaan tytön tahtoon. Remukselle, Peterille ja Katielle tietämättömyys tästä koko asiasta teki vain hyvää, Remuksen keskittyessä koulunkäyntiin (he olivat yhä riidoissa Jamesin kanssa, pisin aika ikinä heidän suhteessa), Peterin huispaukseen (hän yritti päästä joukkueeseen tänä vuonna) ja Katien, mihinkäs muuhunkaan, kuin ulkonäköönsä ja omaan itseensä (sekä välillä sarkasmin ja naljailun harjoittamiseen).

Me Noidat –lehti oli laskettu sinä ruokatunnilla pöydälle, kun Amanda Adams ja Shina Dews istuivat Katien vierellä ja kyselivät hänen vointiaan.

”Miten sinä jakselet?” Shina kysyi.

”Vielä vähän heikottaa, mutta kyllä se tästä”, Katie kujersi, kyllästymättä satuun huomioon. Lily ja Lorraine kohottivat kulmiaan ja näyttivät molemmat ajattelevan samaa: että Katien huomionsaanti oli saanut aivan uudenlaiset mittakaavat.

”Toimme sinulle rasiallisen Bertie Bortieta”, Amanda otti kaapunsa kätköistä rasian esiin ja ojensi sen Katielle.

”Olettepa te kultaisia”, Katie jatkoi kujerrustaan. Hän ei kuitenkaan avannut rasiaa. ”Säästän tämän myöhemmäksi.”

Ja Katie laski mielessään montako suklaarasiaa ja makeissekoitusrasiaa häntä odotti yläkerrassa. Ainakin tusinoittain. Matami Pomfrey oli kietonut Katien päähän valkoisen sideharson. Katien kullanruskeat kiharat menivät sievälle nutturalle ja hän hymyili säteileväisesti jokaiselle vastaantulijalle, joka kyseli hänen voinnistaan. Lily ja Lorraine vaikuttivat pitkästyneiltä.

”Ehkei hän edes huomaa, vaikka lähtisimme”, Lily totesi.

”Se voi olla”, Lorraine myönsi.

He katselivat kun Katien käänteli päätään, yrittäen keskustella mahdollisimman monen tylypahkalaisen kanssa samanaikaisesti.

”Pahus. Enkö minä saa koskaan olla rauhassa?” Lily tivahti äkkiä ärtyisällä äänellään. Oli ilmeistä, että hänen pahantuulisuutensa oli suunnattu pääasiassa James Potteriin, joka istuutui kelmiystäviensä kanssa – aivan sattumalta – lähelle heitä. Lily oli taas leimannut heidän sen hetkisen istumisensa Lily-on-niin-keskittynyt-ettei-huomaa-meidän-tarkkailevan-häntä -kategoriaan.

Lorraine vilkaisi selkänsä yli, poikien puoleen. Nämä näyttivät käyvän syvällistäkin keskustelua, joskin nauroivat välillä rattoisasti.

”Älä ole huomaavinasi, niin James tajuaa lähteä.”

Lily upotti hellittämättömän katseensa hetkeksi Jamesiin. ”Panisi vauhtia siihen tajuamiseen.”

Lorraine nauroi Lilyn huvittavalle ilmeelle, mutta sulki sitten suunsa ja sanoi:
”Minusta hän on kytännyt sinua ennätysmäärän tänään.”

”No niin”, Katie sanoi ja siiryi istumaan lähemmäksi Lilyä ja Lorrainea. ”Anteeksi tuo äskeinen… Shinalla liikeni juttua vaikka kuinka.”

”Ei se mitään”, Lily tokaisi.

”Olemme muuten jo kaikki huomanneet sen”, Katie tivahti väliin ja vilkaisi itsekin poikien suuntaan. ”Onko Jamesilla tosiaan mitään muuta tekemistä kuin jahdata sinua, Lils.”

Kaikki kolme kääntyivät katsomaan kelmien suuntaan ja näkivät Jamesin ja Siriuksen harjoittamassa kananmunan heittoa lusikalla. Kananmuna räjähti James kasvoihin, kun hän ei saanut sitä kiinni ja muut pojat nauroivat katketakseen. Tietysti se oli raaka.

Katie ja Lorraine nauroivat.
 
Lily pyyhkäisi kädellään häiritsevät otsahiuksensa korvan taakse ja pudisteli päätään.

”Lapsellista.”

”Katie? Hei, miten voit?”

Se oli sama poika, joka oli vienyt Katieen sairaalasiipeen, ja tuli nyt varmistamaan miten tyttö voi.

”Jarred. Jarred Garbutt.”

Katie kääntyi puhujaan päin ja tervehti tätä kuin julkkista – tosi asiassa, Jarred oli kaikkea muuta kuin julkkis. Hyvännäköinen, mutta silti. Jarredilla oli tuuhea, kiharainen, lyhyt tukka. Hän oli harteikas ja syvänsiniset silmät. Ja hänen katseensa oli yksi niistä, johon voisi hukkua yhdellä tuijotuksella. Hän oli hyväsydäminen poika, ja ajatteli usein muita ennen itseään. Myös Katie oli huomannut tämän pojan hyvät piirteet viimeisen kahden vuoden aikana. Olihan Jarred melko uusi heidän koulussaan, eihän ollut ollut kaikkia seitsemää vuotta Tylypahkassa, vaan oli siirretty toisesta velhokoulusta tänne.

Jarred istuutui Katien viereen, ja kiristi varovasti hänen sideharsoaan.

”Se oli jo vähän löysällä”, hän hymyili.

”Oletpas sinä kultainen, Jarred”, Katie kujerteli tapansa mukaan. ”Sinä tiedätkin jo varmaan Lily Evansin ja Lorraine Paydenin.”

Jarred nosti kätensä tervehtiäkseen. ”Olemmehan me kaikki samalla luokalla.”

”Niin tietysti, mutta sinä olet ollut Tylypahkassa vasta pari vuotta.”

”Se velhokoulu teki tosiaan tehtävänsä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan”, Jarred nauroi.

”Niin tosiaan teki”, Katie flirttaili epäsopivasti. Lily ja Lorraine pyörittelivät silmiään.

”Oli minulla itse asiassa muutakin asiaa…” Jarred sanoi.

Lily vilkaisi juuri salaa kelmien puoleen. James vilkaisi Lilyyn saman tien, ja Lily käänsi katseensa salamana pois.

”Lily”, Jarred punastui, ”Lily, tulisitko sinä… kanssani Tylyahoon ensi viikonloppuna?”

”Mitä?!” huudahti James kuuluvasti lähellä heitä.

Jarred hymyili punastuneena.

Sirius tarrasi salamannopeasti Jamesia kaavusta, joka oli jo ollut lähdössä mukiloimaan Jarredia. ”Saamari. Minä kyllä näytän hänelle. Päästä irti Anturajalka!”

Lily punastui yhtälailla. ”Vau. Jarred. Tämä on todella imartelevaa, mutta…”

Katie tiesi, että Lily aikoisi kieltäytyä, joten tämä potkaisi jalallaan Lilyä pöydänalla.


”…auts!” Lily vilkaisi vihaisena Katiehen, joka kohotti ohuita kulmakarvojaan merkillisesti. ”Tarkoitan siis, että totta kai tulen.”

Lorraine ja Katie olivat iloisia Lilyn puolesta. Oli jo aikakin, että joku toinen poika kuin James Potter alkaisi pyöriä Lilyn perässä. Jo se oli parannusta, että Lily oli lähes kokonaisen iltapäivän viettänyt minä-vihaan-James-Potteritonta aikaa. Ainakin Katielle ja Lorrainelle tämä oli aivan erityisen ihanaa aikaa.

”Päästä irti, Anturajalka! Minä osaan hillitä kyllä itseni!” James kiihkoili.

Yht’ äkkiä Lilyn mieleen pälkähti jotain. Se oli pieni aavistus, mutta hän oli varma.

”Sinä lähetit sen kirjeen”, hän sanoi.

Jarred nyökkäsi ja punastui taas. ”Niin lähetin. Odotin kyllä, että vastaisit jotain, mutta aloin olla jo hieman kärsimätön…”

”Kärsimätön!? Mikäs minä sitten olen ollut? Saanut Lilyä seitsemään vuoteen ja tässä sitä seuraa kiitokset, kun en pyydä häntä tarpeeksi usein ulos. Perhana!” James karjui taustalla hädin tuskin kuuloetäisyyden päässä, vaikka huusikin melkoisen kovaa.

”Jarred! Tule! Pitää lähteä kentälle!”

Jarred vilkaisi huutajan suuntaan, ja kääntyi sitten anteeksipyytäväisenä tyttöihin. ”Pitää varmaan mennä, huispausharkat.”

Katie kohotti kulmiaan. ”Luulin, että rohkelikko pitää ne perjantaisin.”

”No, nämä ovat eräänlaiset ylimääräiset harkat.”

”Selvä”, Katie vastasi hymyillen ja vinkkasi Lilylle, että tämä sanoisi jotakin.

”Hauskaa… hauskoja harjoituksia”, Lily sanoi takellellen.

”Kiitos”, Jarred hymyili ja lähti tiehensä.

”Vau”, Lily sanoi. ”Kukapa olisi uskonut – ”

”Sinä ja Jarred, Lils!” Lorraine parkaisi ja tytöt purskahtivat nauruun.

”Ehkä hieman liian aikaista mennä sanomaan”, Katie totesi asiallisesti.

James nyki Siriusta mukaansa ja osoitti kolmikon suuntaan. Sirius parahti hiljaa mielessään, muttei lähtenyt aluksi Jamesin matkaan. James hyppäsi pitkän pöydän toiselle puolelle ja talutti Siriusta rinnallaan kohti tyttöjä. Sirius näytti voihkivan matkalla.

Lorraine ei ehtinyt sanoa enempää, kun James ja Sirius jo lähestyivät heitä. Lily kohotti vaikeasti katseensa.

”Ehtivätköhän he jo nähdä meitä?” hän kysyi.

”Eipäs hätiköidä, Lils”, Katie huudahti ja nykäisi Lilyn istumaan takaisin paikoilleen. ”Koita nyt kestää vain.”

”Voih,” Lily parahti ja hänen teki mieli vajota pöydän alle piiloon.

”Saisiko arvon neitejä hieman häiritä?” Sirius lirkutteli ja väläytti sen perinteisen hymynsä, jolla hänen oli tapana iskeä tyttöjä.

”Olimme kyllä juuri lähdössä”, Lily sanoi tympääntyneenä.

Katie kohotti välinpitämättömänä päänsä huomattuaan pojat. ”Mitä sinä haluat, Musta?”

”Ai mitäkö me haluamme?!” James huudahti, ja Sirius parahti hänen vierellään.

”Ota ihan rauhassa, Sarvihaara.”

”Rauhassa?! Minähän olen – olen täysin rauhallinen!”

Lily tuijotti Jamesia uskomasta korviaan. Taasko tämän piti tulla häiritsemään häntä? Milloinka hän saisi viimein olla rauhassa Potterista? Lily kysyi tympääntyneellä äänellään:
”Mikä nyt vaivaa Potter?”

”Ai mikäkö?!”

”Sarvihaara!”

”Anteeksi, Evans… Mutta mitä hittoa sinä teet Jarred Garbuttin kanssa!?”

”Mitäkö teen?” Lily nousi seisomaan vihaisesti. ”Sehän ei kuulu sinulle yhtään mitenkään.”

Sirius yritti taluttaa Jamesia pois, mutta James viskasi Siriuksen kädet pois ympäriltään.

”Et sinä voi mennä hänen kanssaan yhtään minnekään!”

”Ja miksen muka?!” Lily tivahti ärsyyntyneenä. James meni tosiaan liian pitkälle. Hän yritti rajan siinä missä hänen ei pitänyt. Asiassa, joka ei kuulunut hänelle vähääkään. Kuten Jamesilla tapana oli, Lily kirosi hiljaa mielessään.

James tunsi jokaisen iskun sydämessään. Ja katsoa Lilyä silmiin samaan aikaan, kuin huutaa hänelle teki kipeää. Mutta nyt James ei välittänyt, sillä häntä koski, koski nähdä Lily menevän ulos jonkun toisen kanssa. Mitä jos he alkaisivat seurustelemaan? Ei. Sitä ikkunaa hän ei avaisi nyt.

”Koska hän ei ole minä!”

”Ja hyvä ettei olekaan!” Lily kiljahti saaden puolet salista katsomaan kiinnostuneina käytyä sanaharkkaa. ”Kukapa nyt haluaisi mennä ulos sinun kanssasi!” Lily sylkäisi.

Lorraine keikkui paikoillaan siihen tahtiin, että oli aivan erimieltä Lilyn viimeisestä heitosta.

”Ha – monet. Monet. Esimerkiksi vaikka se yksi tyttö korpinkynnestä. Tai – ”

”Minua ei kiinnosta kuunnella sinun naisasioistasi, Potter! Miltä sinä luulet, että minä näytän?”

”No, pahuksen – ”

”Älä sano sitä”, Lily varoitti.

” – upealta”, James lopetti.

Lily huokaisi hitaasti ja syvään.

”Asia on nyt näin: Minua. Ei. Kiinnosta.”

”Ja. Me. Tiedämme. Sen”, Katie sutkautti.

Lily mulkaisi häntä ennen kuin katsoi taas raivoissaan Jamesiin.

”Mikset sinä vain voi lähteä ulos kanssani?” James tivasi.

”Ehkä siksi, koska minä en halua”, Lily heitti.

”Ehkä sinä et anna minulle vain mahdollisuutta!”

”Ja en varmana anna!”

”Jonakin päivänä – ”

”Jatka sinä vain päiväuniasi, Potter!”

James pysähtyi, hän hengitti raskaasti. Ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi Siriuksen puoleen murtuneena. Sirius nyökkäsi Jamesia tulemaan mukaansa.

”Mennään Sarvihaara.”

Jamesin katse lukkiutui taas Lilyyn ja siitä Katiehen.

”On mukava nähdä sinut noin hyvin voivana Wayne”, James sanoi muodollisesti.

Katie nyökkäsi hitaasti.

”Lorraine”, James nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan Siriuksen kanssa.

Katie ja Lorraine vilkaisivat heti auttamattomasti Lilyyn, joka piteli päätään käsiensä välillä.

”Sanokaa minun sanoneen, tämä ei loppunut tähän.”

Lorraine ei uskaltanu sanoa mitään, ja Katie pidätteli hetken sanojaan ennen kuin tokaisi:
”Luulenpa, että hän tekee sen sinulle hankalaksi. Olit sitten kenen kanssa tahansa. Vaikka Jarredin. Voi hyvät hyttyset, mitäköhän…”

”Tuli jo selväksi, Kat. Potter ei tee elämästäni yhtään sen helpompaa. Oli tilanteeni mikä tahansa. Treffailin tai en.”

”Toivottavasti se ei aja Jarredia pois”, Lorraine huomautti käytännöllisesti.

”Voi hyvänen aika, en tullut edes ajatellakseni tuota”, Lily parahti. ”Mitä minä teen?”

Hän katsoi avuttomana ystäviinsä, jotka molemmat päättivät olla ottamatta osaa tai arpaa tähän kysymykseen. Yhdestä asiasta Lily kuitenkin oli varma, että hän oli kiinnostunut Jarred Garbuttista, ja toinen asia: heillä tulisi olemaan hurjan hauskaa treffeillään, oli Potter niitä estämässä tai ei.



* TO BE CONTINUED *

6. luku: Suudelma

Tyynyllä oli varmaan tuhannen tusinalta kyyneleitä, eivätkä ne loppuneet, kun Lily lopulta heräsi. Hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut, mutta ulkoa sisällepäin pyrkivä valo kertoi, että oli jo keskipäivä. Ja viikonloppu. Toinen viikonloppu Tylypahkassa sitten saapumisen, mutta ensimmäinen pitkän kouluviikon jälkeen.

Lily nousi istumaan vuoteellaan ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvojensa edestä yhdellä kauniilla liikkeellä. Hän ei tiennyt kauanko oli ollut omissa maailmoissan – viime aikoina niitä hetkiä oli kuitenkin ollut hirvittävä määrä – ja miten kauan ajantaju oli ollut kadoksissa. Hän haparoi ylös vuoteeltaan ja sitten muisti, muisti hyvin selvästi unen, jonka oli juuri nähnyt. Tai se ei ollut unta, se oli oikeasti tapahtunut – tai jotain sinnepäin. Lilyn päätä koski.

Seuraava asia, minkä hän huomasi, oli että rohkelikkotornissa oli tyhjää, ja Lily seisoi siellä yksin. Missä vaiheessa tuo tyhjä tila oli alkanut tuntua ahdistavalta? Ennen vain jälkeen Katien pyörtymisen? Katie. Niin tosiaan, Lily muisti. Katie makasi sairaalasiivessä. Lily päätti mennä heti vierailemaan hänen luonaan… ensin hieman siistiydyttyään.

Lily petasi vuoteensa sauvan heilautuksella ja katsoi sitten peiliin, joka kökötti Lilyn yöpöydällä. Hänen hiuksensa olivat käkkärällä nukutun yön tähden. Lily korjasi hiuksensa suoriksi kammalla, joka myös lojui yöpöydällä. Häntä mietitytti ja ihmetytti, ettei Lorraine ollut ollut tapansa mukaan hänen kimpussaan heti aamusta. Katie tarvitsi nyt kuitenkin hänen välitöntä huomiotaan.

”Sairaalasiipeen”, Lily päätti ja nyökkäsi peilikuvalleen.

Hän hyppelehti portaat alas ja oli vähällä kaatua nurin törmättyään johonkin esteeseen.

”Anteeksi”, mies ääni murahti.

Lily vilkaisi kehen oli törmännyt. Aluksi hän näki vain miehen tummat hiukset ja selän.

”Sinä”, Lily sylkäisi.

”Minä”, James kääntyi ja hymyili iloisesti. ”Ollaanpa sitä kauniina tänään. Minne matka?”

Lily käveli rivakoin askelin Jamesin ohitse, poika seurasi auttamatta perässä ja koitti pitää samaa tahtia Lilyn kävellessä. Lily astui ulos muotokuva-aukosta James kintereilllään. James melkein hyppi innoissaan tasajalkaa Lilyn vierellä.

”On liian aikaista tälle, Potter. Mene matkoihisi.”

James virnisti. ”Menisinkin. Heti kun vain olen vaihtanut muutaman sulosoinnun kanssasi – ”

Lily kääntyi vihaisesti ympäri.

”En ihan totta kestä sinua.”

”Ahaa”, James sanoi typeränkuuloisena, ”kuulostaa melkein siltä kuin sinulla olisi jotain minua vastaan.”

Lily jatkoi kävelyään rivakoin askelin, yrittäen saada Jamesin kannoiltaan.

”Hyvä huomio.”

”Ikävää se Katien juttu”, James jatkoi ja seurasi Lilyä kuin joku vanha lelu, joka ei ymmärtänyt, että sitä ei tarvittu enää.

Lily nyökkäsi.

”Tosiaan. Sinäkin olit paikalla. Ihan unohdin, että torakat liikkuvat muodonmuutosluokassa”, Lily suutahti sarkasmia uhkuen.

James naurahti. ”Hah. Oletpas sinä nokkela. Olen aina ihaillut nokkeluuttasi, tiesitkö sen?”

Lily ei vastannut vaan käveli eteenpäin välittämättä siitä tosiasiasta, että James hänen rinnallaan yritti keksiä jollain tekosyyllä keskustelun aihetta. Mikä vain ärsytti Lilyä entisestään.

”Mitä sinä haluat Potter?” Lily kysyi tylsistyneenä, pysähtymättä katsomaan Jamesia, joka ravasi perässä.

”Hetken kalliista ajastasi, rakas-Lily-kulta – ”

”…älä sano minua kullaksesi! Emme ole edes seurustelutasolla!”

”Ahaa! Emme siis vielä, vai?”

”Apua”, Lily voihkaisi. ”Se on niin kuin tauti sinun suusi kanssa, vai mitä?”

James virnisti. ”Olen itsekin melko – ”

”Kiitos, en halua kuulla.”

”Mutta varmasti haluat.”

”En.”

”Vähäsen?”

”En.”

”Pikkasen?”

”Miksi juuri minä? Miksi?” Lily vaikeroi hiljaa itekseen.

He olivat saapuneet sairaalasiiven oven eteen, ja Lily tarttui kahvaan, mutta James tarttui siihen hänen puolestaan, muttei avannut ovea.

”Myönnä poissa, etten ole ihan huonoa seuraa, niin lasken sinut sisään”, James sanoi.

Lily laittoi kätensä puuskaan. ”En varmasti kyllä ikinä.”

”Mutta luen sanatonta viestintääsi, ja se sanoo muuta”, James kujersi.

Lily pyöritti silmiään ja tarttui ovenkahvaan, raotti ovea ja näki ensimmäisenä rivin vuoteita ja sermejä. Sitten katse lukkiutui Siriukseen, joka seisoi Katien vuoteen vierellä. Sirius oli varmaankin tullut katsomaan, että Katiella oli kaikki kunnossa. No, nyt ainakin Potterista päästäisiin, kun hän lähtisi rakkaan ystävänsä matkoihin.

Jameskin huomasi Siriuksen seisovan Katien vuoteen vierellä.

”Hei Antur- ” James vaikeni kesken lauseen.

Se oli kuin pysäytetystä elokuvasta. Sirius kumartui Katien ylle – ja hitaasti, aivan kuin Lilyn aivot olisivat käyneet ylikierroksilla ja keksineet omiaan – Sirius painoi kevyesti huulensa Katien omia vasten ja suuteli häntä. Lily käänsi katseensa äkkiä pois ja sulki oven salamana. Pian he kuulivat Jamesin kanssa askeleita, jotka kertoivat Siriuksen lähestyvän ovea. Lily otti muutaman askeleen taaksepäin juuri parahiksi, kun Sirius avasi oven. James ja Lily näyttivät siltä, kuin olisivat juuri äskettäin saapuneet paikalle. Eikä Sirius vaikuttanut huomanneen heitä aikaisemmin.

”He-hei”, Sirius takelteli. ”Tekö liikutte nykyään yhdessä?”

Hänen katseensa liikkui Lilystä Jamesiin.

”Hieno homma, Sarvihaara!” ja taputti Jamesia olkapäähän, Jamesin kiristellessä hampaitaan ja tehdessään jonkin hymyntapaisen irvistyksen.

”Onko jokin pielessä?”

”Ei, ei”, James ja Lily julistivat kuorossa.

”Vau. Sitä tosiaan näkee pareja, jotka muistuttavat toisiaan mutta te kaksi vasta olette – AUTS!”

Lily oli äkännyt iskeä nyrkillä Siriusta olkapäähän. Sirius hieroi lyömäkohtaa ja jatkoi virnuilua, minkä kerkesi.

”Vau. Sillä on lihakset.”

James pyöritti silmiään. ”Kiitos riittää sinulta. Kuinka Katie voi?”

”Katie”, Sirius mainitsi Katien nimen aivan kuin olisi vasta äskettäin sytyttänyt, ”Katie voi hyvin.”

Lily tarkkaili tapaa, jolla Sirius lausui parhaan ystävänsä nimen.

Sirius vilkaisi oven raosta vielä sairaalasiipeen. ”Hän taitaa nukkua vielä. Matami Pomfrey sanoi, että on hyvä antaa hänen levätä jonkin aikaa.”

Lily halusi päästä katsomaan rakasta ystäväänsä – ja päästä Potteria karkuun. ”Voinko minä mennä?”

”Tietysti”, Sirius kumarsi ritarillisesti Lilylle tietä.

Lilyn pahaksi onnekseen, Sirius JA James seurasivat häntä perästä. Hän käveli nukkuvan Katien vuoteen vierelle. Tytön kasvot olivat kalpeat ja hänellä oli yhä samat vaatteet päällä kuin eilen, farkut ja tumma toppi. James ja Sirius kumartuivat hekin Katien vuoteen vierelle. Sirius kaappasi itselleen tuolin ja istuutui.

Lily haroi Katien kihariahiuksia pois tämän kasvoilta, ja kokeili tytön punasta hehkuvaa poskea kämmenellään. Se oli melkein tulikuuma. Olikohan Katiella kuumetta? Milloin Matami Pomfrey oli viimeksi tarkastanut tyttöä?

Lily seisoi Katien vuoteen vierellä. Katien kasvoihin tuntui äkkiä syttyvän eloa, ja hänen silmänsä avautuivat vaivalloisesti.

”Lily?”

”Katie!”

Katie avasi silmänsä, ja hänen katseensa osui Siriuksen hymyilevistä kasvoista Lilyn huolestuneihin silmiin.

”Katie! Olen tässä”, Lily kietoi kätensä Katien käsien ympärille.

”Mi-mitä…” Katie sopersi.

”Sinä taisit pyörtyä. Ja aika pahasti”, Lily totesi huolestuneena eikä räpsäyttänyt silmääkään, kun varmisti, että Katie oli sataprosenttisesti kunnossa. Joskus myös Lorrainen äidilliset piirteet tarttuivat Lilyyn. James nautti katsoessaan kuinka Lily huolehti ystävästään, ja toivoi kuvitelmissaan, että itse makaisi tuossa vuoteella juuri nyt.

Matami Pomfrey pyyhälsi paikalle silloin muutaman purkin kera. Hän kiersi korkin auki jostain sinivihreästä pullosta, jonka oli tuonut. Hän kaatoi juomaa lasiin ja ojensi sen Katielle.

”Juo tämä, se helpottaa oloasi.”

Katie nousi istumaan varovasti Lilyn avustuksella. Hän otti vastahakoisesti kupin omaan käteensä ja tutkaili sen sisältöä epäileväisesti.

”Tuskin sitä kukaan on myrkyttänyt”, Sirius sanoi.

Katie vilkaisi Siriuksen suuntaan. Sitten hän kurkotti kuppia huulilleen ja joi.

Matami Pomfrey pyöri vielä Katien ympärillä kuin mikäkin hyrrä ja tarkisti hänen oloaan kaikin puolin. Lily ei ollut vaikuttunut Matamin työstä, vaan odotti hetkeä, jolloin saisi itse tarkistaa Katien perusteellisesti. Sirius tarkkaili myös Matamin työskentelyä, mutta luottavaisemmin kuin Lily. Hänellä ei ollut epäilystäkäään, etteikö Matami Pomfrey osaisi työtään. Olihan hän itsekin ollut muutaman kerran huispaus tapaturmien takia sairaalasiivessä, ja hän tiesi millaista oli maata päivät pitkät siinä, tekemättä mitään erityistä.

Matami lopetti työskentelynsä.

”Ei sitten stressiä tai nopeita liikkeitä, nuori neiti. Haluan, että saat lepoa”, Matami vilkaisi Lilyyn, Siriukseen ja Jamesiin, ”kunhan ystäväsi ovat ensin kuulustelleet vointisi.”

Lopulta Matami jätti hääräämisen sikseen ja meni kirjoittamaan raporttia potilaasta takahuoneeseen.

”No jo oli aikakin. Minä jo luulin, että hän jatkaa tuota ikuisuuksiin”, Katie sanoi ja loi paheksuvia katseita Pomfreyn takaraivoon.

Lily halasi varovasti ystäväänsä. ”Kuulostat ainakin entiseltä itseltäsi.”

”Älä ole tyhmä, Lils. Totta kai minä olen entiselläni”, Katie tokaisi, vaikka rehellisyyden nimissä ei ollut kovinkaan varma omasta voinnistaan.

”Aiheutit aikamoista hämminkiä meille kaikille”, jatkoi Lily.

”Niin aiheutit”, Sirius nyökkäsi myöntävästi, ja sai osakseen Lilyn kurtistavat kulmat. Lily pani merkille hymyn, jonka Katie loi Siriukselle ennen kuin sai taas huomion takaisin itseensä.



Lorraine ja Lily istuivat myöhemmin rohkelikon oleskeluhuoneessa, takka lämmitti mukavasti koleana syyskuun päivänä, vaikka ulkona ei mitenkään aivan erityisen kylmä ilma ollut, mutta tuuli kyllä puhalsi viillettävästi. Lorraine oli ollut koko aamupäivän jälki-istunnossa, jonka professori Guffmen oli hänelle järjestänyt. Siksi hän ei ollut ollut aiemmin herättämässä ystäväänsä kukon laulun aikaan.

Lily kertoi juuri parhaillaan, mitä oli Jamesin kanssa nähnyt. Lorrainen ilme oli näkemisen arvoinen; hän meinasi melkein pudota nojatuoliltaan ja hänen silmänsä muuttuivat lautasen kokoisiksi valkoisiksi pisteiksi.

”Mitä?!” Lorraine kiljahti.

”Shh”, Lily hyssytteli. ”Juuri niin. Sirius – ”

”Ugh! Ei tarvitse toistaa uudestaan, kuva on jo piirtynyt verkkokalvooni”, Lorraine heilautteli käsiään sen merkiksi, ettei halunnut kuulla asiaa toista kertaa. Mitäköhän Katie sanoisi – tai tekisi – jos vain tietäisi?

”Minä kerron hänelle”, Lily ilmoitti juuri noustessaan seisomaan, mutta Lorraine nykäisi Lilyn hihasta istumaan takaisin paikoilleen.

”ÄPÄPÄ, odotas hetkinen Lils! Emme voi kertoa hänelle mitään.”

”MIKSEMME?”

”Hiljempaa, Lily rakas!”

Tapa, jolla Lorraine puhui, muistutti huomattavan paljon Jamesin viime aikaisia sanoja. Lily ravisutti päätään ja supatti uudestaan hiljaisemmalla äänellä: ”Miksemme?”

Lorraine pudisteli päätään sen merkiksi, ettei se ollut hyvä idea.

Lily laski kätensä rauhallisesti syliinsä. Hänen ajatuksensa siirtyivät empimättä Siriukseen.

”Pitääköhän Sirius hänestä?”

”Mitäköhän luulet? Tuskin hän muuten juoksentelee suutele – ”

”Shh. Täällä on muitakin.”

He tarkkailivat kolmasluokkalaisiin, jotka istuivat muutaman metrin päästä heistä, mutta he olivat syventyneet lukemaan ja keskustelemaan omista asioistaan. Toisessa päässä huonetta Amanda ja Shina olivat lukemassa Me Noidat –lehden uusinta painosta.

”Anteeksi. Tarkoitan, että tuskin sitä ihan joka päivä imutellaan ilman erityistä syytä.”

”Puhumme nyt Siriuksesta.”

Lorraine naurahti. ”Taisin unohtaa sen seikan.”

Sitten Lorraine lisäsi samalla äänellä.

”Mutta me emme kerro, vai mitä?”

Lily yritti keksiä jotakin hyvää vastaväitettä, miksi olisi hyvä idea kertoa, muttei keksinyt mitään erityistä. Ehkä Lorraine oli oikeassa. Ehkä oli parempi olla kertomatta Katielle, mitä oli tapahtunut. Ei niin, että hän sitä kuulisi mistään muualtakaan. Vai kuulisiko?

”Sinun voi olla helppoa pitää tällainen asia sisälläsi”, tivahti Lily.

Lorraine pudisteli päätään. ”Usko vaan. Ei se tule olemaan helppoa.”



* TO BE CONTINUED *

5. luku: Unohtunut menneisyyden muisto

Lorraine oli pelaamassa korttia Amandan kanssa makuusalissa, kun Lily äkkiä pyrähti sisään järkyttyneen näköisenä. Ensimmäisenä reaktionaan Amanda ja Lorraine vain tuijottivat toimettomina, kun Lily pudotti kirjansa lattialle ja heittäytyi sängylle, kädet päänsä alla. Hän nyyhkytti toivottamana lämpimän tyynynsä vieressä.

”Lils?” Lorraine sanoi huolestuneena, nousi ja pudotti korttinsa Amandan syliin. ”Onko kaikki kunnossa?”

Lily ei vastannut mitään, vaan yritti itkeä hillitysti, ettei kukaan huomioisi häntä.

”Lils, kerro minulle.”

Lorraine istui Lilyn sängylle ja silitti tämän takkuisia, punaisia hiuksia. Lily ei tuntunut vieläkään reagoivan, mutta nyyhkytys hämmensi Lorrainea.

Hän katsoi Amandaa. ”Voisitko jättää meidät hetkeksi kahden?”

Amanda nyökkäsi. ”Menenkin etsimään Shinaa. Hän on varmaan mennyt tuonne... jonnekin.”

Ja käveli niin sanoessaan hitaasti ulos ja puheli itsekseen omiaan. Lorraine oli kiinnittänyt kaiken huomionsa Lilyyn. Tämä oli juuri kietonut kätensä Lorrainen ympärilleen ja halasi häntä ehkä hivenen liiankin kovaa.

”Lils... sinä kuristat minut”, Lorraine ähki puristusotteessa.

Lily irrotti vastahakoisesti itsensä ja pyyhki käsillään kyyneleitä, jotka olivat värjänneet hänen silmänympärykset kokonaan mustiksi, mistä voi päätellä, että hänen ripsivärinsä ei ollut vedenkestävää. Lorrainelle tuli mieleen, että Katie ei ollut varmaan ehtinyt suositella Lilyä ympäri jostain ekstrapysyvästä ripsiväriloitsua.

”Anteeksi”, Lily kimitti niin hiljaa, että vain Lorraine saattoi kuulla hänet – huoneessa ei kyllä ollut muita.

”Lily kerro minulle, mitä tapahtui?”

Lorraine pyyhkäisi Lilyn nyyhkytyksen keskeltä tämän hiuksia sivuun.

”Mi-minä en halua puhua siitä.”

Lorraine nyökkäsi. ”Se on tietysti ymmärrettävää - ottaen huomioon, kuinka kalpealta näytät - jos puhuminen kuitenkin auttaisi. Vai haluatko mennä Matami Pomfreyn luokse?”

Lily silmät valahtivat kauhusta suuriksi. ”EN!”

”No sitten sinä kerrot minulle, mitä tapahtui. Et voi vain sulkea itseäsi ikuisesti. Jollekin sinun täytyy puhua, ja se joku voisi olla minä.”

Lily pohti hetken – vaikkei hän erityisemmin näyttänyt pohtivalta, enemmänkin väsyneeltä tai stressaantuneelta – ja hän tiesi, että Lorrainen äidillä oli ollut jonkinlaisia taipumuksia psykologiseen kanssakäymiseen.

”Ömm… Remus ja James… tappelivat hetki sitten ja luulen, että he tappelivat – minusta”, Lily sanoi hitaasti eikä oikein itsekään uskonut viimeistä sanaansa. Koko jupakka tuntui vain niin oudolta.

Lorraine katsoi häntä hetken yllättyneenä.

”Etkö sinä usko minua?” Lily kysyi ja vaikutti pettyneeltä.

”Uskon, uskon. Mitä tarkalleen tapahtui?”

Lily alkoi selostaa niin hyvin kuin muisti, mitä hetki sitten oli tapahtunut kerrosta alempana. Hän kertoi ehkä liiankin yksityiskohtaisesti Jamesin raivopäisen ilmeen, koska Lorraine kavahti kyseistä kohtaa.

”James parka! Voin vain kuvitella kuinka suutuksissaan hän oli. Ja Remus parka! Onkohan James antanut hänelle anteeksi?”

Lily kohautti harteitaan. ”En tiedä. En ole kysynyt mitään.”

”No voi hemmetti, Lils! Mikset mene ja selvitä asiaa?”

”Ei minua kiinnosta tietää, kuinka siinä loppujen lopuksi kävi. Toivon vain, että nyt James kuvittelee, että tosiaan olen Remuksen kanssa ja jättää minut rauhaan. Hänhän teki tavallaan palveluksen meille kaikille!” Lily paukautti ja oli palautumassa takaisin omaksi itsekseen. Hän heilautti sauvaansa ja ripset asettuivat uuteen uskoon.

”Älä kuule kuvittelekaan!” Lorraine sanoi ja nosti uhkaavasti sormensa pystyyn. ”Sitä paitsi James ei ole NIIN tyhmä, että tosiaan kuvittelisi. Siis sinä ja REMUS. Sinä ja REMUS LUPIN!”

Lorraine nauroi kovaäänisesti, ja Lily yritti pinnistellä, ettei hymyilisi liian paljon. Olihan ajatus kieltämättä typerä – siis, että hän ja Remus seurustelisivat, tai olisivat edes pienen verran kiinnostuneita toisistaan. Miten James saattoi kuvitella sellaista? Kyllä hänellä oli ruuvi pahasti löysällä, jos mielikuvitus sillein hyppelehti. Tavallaan Remus oli Lilystä tosi mukava, muttei hän uskonut, että koskaan seurustelisi tämän kanssa.

”No! Älä nyt sinäkin. Remus on minusta ihan kiva”, Lily sanoi.

Lorraine katsoi kulmat koholla Lilyä.

”Remus ihan kiva? Hän on ehkä kiva, muttei todellakaan sinun tyyppiäsi”, Lorraine huomautti hyvin Katiemaisesti.

”Ja sinäkö tiedät, minkä tyyppistä seuraa kaipaan?” Lily kysyi arasti; jostain syystä hän halusi karttaa koko aihetta.

”No, rehellisesti sanottuna, tiedän”, Lorraine myönsi.

Lily veti syvään henkeä. ”Ettehän te aio parittaa minua jollekin räkänokalle?”

”Miten niin TE?”

”Sinä ja Kat”, Lily selvensi ja hymyili nyt aidosti huvittuneena.

Lorraine naksautteli sormiaan terävästi. ”Aa, emme tietenkään. Mitä sinä kuvittelet? Sinä saat aivan itse löytää puolisosi.”

”Tuota tunnustusta olenkin jo odottanut”, Lily hymähti.

Lorraine halasi ystäväänsä lohduttavaisena ja painoi tätä hellästi itseään vasten.

”Näethän miten helposti asiat järjestyvät.”

En olisi siitä niinkään varma, Lily ajatteli. Kunnes hän muisti erään asian, joka pitäisi hoitaa; hän halusi löytää safiirikorun ennen kuin olisi liian myöhäistä...



Lily ja Lorraine astelivat nurmen poikki auringon säteilyn maalatessa taivaanrannan oranssin ja ruskean sekoitukseksi. Järven pinta muuttui sinertävämmäksi ja vaahterat värjäsivät jokaisen lehtensä tylsästä vihreästä kaikkiin muihin maallisiin sävyihin. Syksy alkoi siis jo lähestyä, ja kesä jäi enää vain muistikuvana taakse. Päivät kylmenivät pikkuhiljaa ja pian oli jo aika pukeutua lämpimämpään kaapuun. Lily jo pelkäsi, että talvi yllättäisi heidät nopeammin kuin he edes huomaisivat muutosta; hän ei erityisemmin pitänyt talvesta ja sen tuomasta kylmyydestä.

Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Remus ja James olivat aloittaneet sotapolkunsa edellisenä maanantaina kesken Lilyn ja Remuksen shakkipeliä. Asia oli Lilyn osalta sekava, eikä hän ollut puhunut kummankaan pojan kanssa ainakaan siitä asiasta, joten hän ei oikein tiennyt, missä mennään. Toisaalta häntä ei edes kiinnostanut tietää, mitä poikien välille oli tapahtunut sen jälkeen.

Lorraine yritti löytää jonkin syyn, miksi Lily iltaisin nukahti kosteiden kyyneleiden vuodatukseen. Joskus hän kysyi yllättäviä kysymyksiä Lilyltä, kun tämä niitä vähiten odotti. Tosin Lily oli paljon viisaampi eikä suostunut vastaamaan.

Lily ei pahemmin edes halunnut ottaa selville, mitä Remukselle parhaillaan kuului. Kun Lorraine oli mennyt kertomaan (Lilyn suureksi yllätykseksi) Katielle tästä, tilanne oli räjähtänyt käsistä. Katie yritti koko ajan sanojensa mukaan ”järjestää asioita”, mutta hän onnistui vain sekoittamaan niitä enemmän. Nyt James tosiaan luuli, että Lily oli ihastunut Remukseen. Tästä kuullessaan Lily oli ollut kieltämättä hiukan tyytyväinen; ainakin James piti lähentelynsä toistaiseksi kurissa – enemmän tai vähemmän.

”Minusta sinun pitäisi puhua hänelle”, Lorraine sanoi hyökkäävänä. Hän tarkasteli lukkaristaan, milloin heidän seuraavan tunnin oli tarkoitus alkaa ja keskeytti samalla Lilyn ajatuksen unholaan.

Lily pudisteli päätään ja katsoi mietteliäänä järven suuntaan.

Lorraine hymyili. ”Kuunteletko sinä minua ollenkaan? Minä puhuin Remuksesta.”

”Mitä hänestä?” Lilyn pää kääntyi.

Lorraine huokaisi syvään. ”Unohda.”

Lily hymyili eikä häntä haitannut yhtään, vaikkei Lorraine ollut kovin kärsiväisellä tuulella tänään. Lily oli kiinnittänyt katseensa rantaan. Hän näki muutaman erityisen komean pojan siellä. Hän tuijotti heitä hetken ja virnisti sitten typerälle liemikirjalleen, jonka oli juuri avannut kasvojensa eteen.

He istuivat alas puun alle. Lorraine otti lukulasinsa esiin ja tihrusteli jotain hyvin pienellä fontilla piperrettyä tekstiä valkoisella paperilla.

”Mitä luet?” Lily kysyi kiinnostuneena.

”Sain kirjeen pikkusiskolta. Hänellä tuntuu olevan jonkinlaisia hankaluuksia opettajien kanssa.”

Lily katsoi hetkeksi poispäin. ”Coralta siis?”

”Aivan”, Lorraine sanoi ja virnisti Lilylle.

”Miksette juttele kasvotusten hänen kanssaan joskus? Sovi tapaamista” Lily kysyi.

Cora kävi koulua toisessa velhokoulussa – oikeastaan se oli noitakoulu, tarkoitettu vain tytöille ja taikatyypeille. Lily oli tavannut Coran vain muutamaan otteeseen eikä tuntenut tyttöä mitenkään erityisen hyvin. Lorraine oli maininnut siskonsa vain pari kertaa, eivätkä he paljoakaan hänestä yleensä keskustelleet.

Tavalla, jolla Lorraine puhui sisarestaan, oli hyvin harvinaista, ja Lily tiesi heillä olevan voimakas yhteys toisiinsa. Hän vain saattoi toivoa, että hänellä olisi sisarensa yhtä lähellä sydäntä. Petunia nyt vain ei ollut hänelle erityinen. He eivät olleet toistensa parhaita ystäviä, eivätkä he koskaan keskustelleet toistensa ongelmista tai edes säästä. Petunia jopa kammoksui Lilyn karmeaa olemusta ja tämän ”taikatouhuja”.

Lily ei voinut olla tuntematta iloa Lorrainen puolesta.

”En usko, että hän haluaa kauheesti hengailla kanssani. Tuntee kuulemma häpeää omasta sisarestaan”, Lorraine naurahti.

”Ei se minusta siltä vaikuta, että hän sinua mitenkään häpeäisi.”

”Et tiedä, et ole hänen isosiskonsa”, Lorraine totesi. ”Sitä paitsi se on sitä yleistä häpeä –kuviota, mitä murrosikäisillä liikkuu.”

Lily meni makuulle ja silmäili järvelle. ”Voi kunpa minullakin olisi pikkusisko.”

”Et tosissasi haluaisi.”

Lily hymyili. ”Ehkä. No, mitä meillä on seuraavaksi?”

”Taikaolentojen hoitoa, joten olemme aivan oikealla paikalla”, Lorraine sanoi. ”Katien olisi parasta tulla tai hän myöhästyy. Ei muuten olisi ensimmäinen kerta tällä viikolla.”

”Eikä varmasti viimeinen. Mitä luulet, viettääkö hän enemmän aikaa Teresan ja tämän kloonijengin kanssa kuin meidän?” Lily tuumi.

Lorraine laski lasinsa silmiltään ja sulloi ne laukkuunsa.

”Teidätkö olen miettinyt samaa, ja tullut siihen tulokseen, että hän aikoo jotenkin tulla julkkikseksi tänä vuonna. ’Pitää jättää itsestään pysyvä jälki, kun on viimenen vuosi jäljellä’, hän itse analysoi omaa touhuaan.”

”Kat tulisi julkkikseksi Tylypahkassa? No voi hyvänen aika. En tosiaan halua tietää, mitä se tarkoittaa”, Lily sanoi nopeasti.

Eilen Katie oli järjestänyt kunnon esityksen ja tullut jotenkin yliluonnollisen paljastavissa vaatteissa liemitunnille. Lily ei koskaan unohtaisi sitä vislailujen määrää, joita Katie oli tuona päivänä vetänyt puoleensa.

”Miten hän voi haluta niin paljon huomiota?”, Lily mietti ääneen. Hänestä tuntui kuin ei hallitsisi enää Katien typerää käyttäytymistä, mikä ei ollut todellakaan tämän tapaistaan.

”Niin, asialle ei voi paljon mitään”, Lorraine huomautti, ”hänestä on tulossa varmaan enemmän kuin joku wannabe – ainakin, jos Shinalla on jotain kiinnostavia suunnitelmia sen asian varalle. On vain ajan kysymys, milloin Siriuskin haluaa nuolla hänen reisiään.”

Lily näytti pahoinvoivalta. ”Hyi! Älä edes ehdottele tuollaista! Voin pahoin muutenkin.”

Lorraine ei välittänyt Lilyn sanoista.

”Luuletko, että heillä on säpinää?”

”Kenellä? Ai Siriuksella ja Katiella?” Lily kysyi epävarmana.

”Eikun Jamesilla ja Dumbledorella. No tietysti minä tarkoitin Siriusta ja Katieta!”

”Ai, en tiedä. En ole oikein ajatellut asiaa siltä kantilta. Katiehan sanoi, ettei ole kiinnostunut Siriuksesta sillä tavalla.”

Lorraine katsoi Lilyä ymmällään. ”Milloin hän on sellaista sanonut? En minä ainakaan ole kuullut.”

”Toissapäivänä. Eikä sillä ole mitään merkitystä.”

”On sillä, jos aiomme parittaa ne kyyhkyläiset.”

Lily otti niin toruvan ilmeen kasvoilleen, kuin suinkin kykeni.

”Minä luulin, että me emme harrasta mitään paritus -juttuja tänä vuonna.”

Lorraine hymyili lämpimästi. ”Sinä et aio, minä puhuinkin meistä muista. Äläkä pelkää, lupaus on lupaus ja sinä et joudu selkäsi takana järkättyjen sokkotreffien uhriksi. Mutta luuletko tosiaan, että Sirius pystyy pitämään näppinsä erossa vapaasta riistasta?”

”Siis mistä?” Lilyn oli pakko kysyä, koska ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt ollenkaan, mihin Lorraine yritti johtaa häntä.

”Katie on ehkä kiinnostunut Siriuksesta. Ehkä! Mutta todennäköisesti on, koska kuka nyt ei olisi – ”

”Mitä tuo nyt tarkoittaa?” Lily kurtisti kulmiaan epäluuloisena kuulemastaan.

”No etkö muka ole huomannut? Hän on NAISMAGNEETTI! Suorastaan lassoaa tyttöjä luokseen, ja he polvistuvat hänen eteensä.”

”No se lasso ei ole minuun osunut.”

”Ei vielä”, Lorraine huomautti jälleen.

”Ja mitä tuokin nyt tarkoittaa? Ai, että ihastuisin Siriukseen? Lora, ehkä olet joskus outo ja ylihaaveileva ja outo vielä kerran – ja todennäköisesti pohdit näitä juttuja enemmän kuin minä – mutta minä en KUUNA PÄIVÄNÄ aio ihastua Sirius Mustaan!” Lily vaikersi. ”Koko ajatus on täysin naurettava.”

”Niin ja olet jo ihastunut Jamesiin ja Remukseen. Enää puuttuu Peter, niin on jo kelmit kasassa.”

Lily nousi nopeasti istumaan ja katsoi pitkään Lorrainea, kuin järkensä menettänyttä.
”Minä kun luulin, että sinä aikoisit olla puhumatta asiasta.”

”Mistä asiasta? Minä luulin, että sinä itse olit sujut sen shakki jutun kanssa. Mikä sinua vaivaa, Lils?”

Lily kiersi hiuksiaan sormensa ympäri ja näytti vaipuneen omaan maailmaansa.

”Minä olen jo sanonut monta kertaa: ei minua mikään vaivaa. Olen vain ajatuksissani ja niihin ajatuksiin ei kuulu Potter eikä James – siis kelmit.”

Lorraine katsoi hetken Lilyä ja yritti nähdä jotain heikkouden merkkejä siitä, että hän kohta vuodattaisi painavaa tekstiä. Lopulta hän sanoi hitaasti:
”Minä tiedän.”

Lily tarkisti turhaan, että hänellä oli kaikki tarvittava mukanaan ja nousi nopeasti seisomaan tuupertuneen näköisenä.

”Meidän kannattaisi varmaan mennä”, hän sanoi.

Lorraine hymyili. ”Joo, tule.”

Lily ojensi auttavan kätensä ja nosti ystävänsä pystyyn. Samalla kun he kävelivät pihamaalla, Lilyllä oli kumma tunne, että joku tarkkaili häntä. Hän vilkaisi olkansa yli, mutta ketään ei näkynyt.



Lily huomasi suureksi onnekseen, taikaolentojen hoidon tunnilla, että James ja kumppanit olivat ilmeisesti jääneet pois tältä kurssilta. Mikä oli tietenkin henkilökohtainen helpotus hänelle.

Lorraine sen sijaan jaksoi pitää Lilyn ajatukset edelleen ihan muualla.

”Minä jotenkin arvasin tämän”, hän kuiskasi Lilylle, kun professori Guffmen käänsi katseensa juuri sopivalla hetkellä muualle.

”Minkä?” Lily kysyi mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä, koska alkoi jo hivenen kyllästyä Lorrainen loputtomaan Neiti Etsivä –leikkiin.

”Kelmit ovat poissa.”

Lily pyöritti silmiään. ”Ihan kuin me heitä tarvitsisimme.”

Heidän takaansa kuului juoksevia askeleita ja Lily kääntyi katsomaan. Katie juoksi juuri parahiksi tunnille, ruskean nahkalaukkunsa heiluessa kimmoisasti sivussa. Hän näytti hyvin tärkeältä ilmoittaessaan asiansa.

”Olen pahoilla, professori. Minä kokonaan unohdin – ”

Professori Guffmen ei ollut erityisen herkkäuskoista tyyppiä. Hän käänsi laihan ja itsepäisen olemuksensa juuri saapuneeseen oppilaaseen. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja harmaat ja antoi omalta osaltaan hyvin vanhan ja ilkeän naisen vaikutelman.

”Neiti Wayne. Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa, että se oli jo toinen myöhästymisesi tällä viikolla. Saat jälki-istuntoa. Äläkä turhaan seiso siinä, keskity oppituntiin – tai siihen, mitä siitä on vielä jäljellä.”

Katie liukui massan läpi seisomaan Lilyn viereen ja heilautti kullanruskeita kiharoitaan sulavalla liikkeellä.

”Kiittämätön. Saisi olla edes kiitollinen, että kerkesin tunnille!”

”No mikä kesti?” Lily kysyi.

Katie punastui. ”Kiva, että tulit maininneeksi. Minulla oli muutama henkilökohtainen asia hoidettava ja yksi niistä on kauneusuneni.”

Lorraine tuhahti vihoittuneesti. ”Miksi ruusunen lopetti tuhatvuotisen unensa?”

”Satavuotisen. Olisin nukkunut pidempäänkin, ellei jonkun aivottoman pöllö olisi tullut nokkimaan kynsiäni”, hän näytti rispaantuneita kynsilakan jäännöksiä sormissaan, ”ja sitten se ojensi minulle tämän kirjeen”, hän näytti vaaleanpunaista kirjekuorta, joka oli kiinnitetty takaa sydämenmuotoisella leimalla, ”eikä vaivautunut edes pyytämään anteeksi tekosiaan!”

Lorraine tuhahti jälleen. ”Ihan kuin pöllöt yleensä pyytäisivät anteeksi.”

Katie katsoi häntä pitkällä, kiiluvalla katseellaan. ”Olisi se muuten ihan OK, mutta kun ei jäänyt aikaa laittaa uutta lakkaa päälle enkä ole vielä kehittänyt mitään taikaa, joka pitäisi sen vuorokautisesti sormissani.”

Katien ja Lorrainen sananvaihdon sekamelskasta ei kukaan saanut revittyä halaistua sanaa. Lily ei tuntunut kuulevan mitään ja oli sen sijaan kiinnittänyt huomionsa Katien kädessä olevaan kirjeeseen; se oli osoitettu hänelle. Lily vilkaisi professori Guffmenia, joka puhui vieläkin yksitoikkoisella äänellä ja selitti luokalle käytännönasioita.

”Saisinko sen kirjeen?” Lily kysyi.

”... niin niin. Sinä aina kuvittelet olevasi oikeassa”, Lorraine sanoi kiukkuisena.

”Minähän olen!” Katie sanoi vähän liiankin itserakkaalla äänensävyllä.

”Sinä et ymmärrä alkuunkaan – ”

”Me tuskin jaksamme kuunnella joutavia sinun suustasi, sillä...”

Mutta loput sanoista hukkuivat professorin kimeään huutoon.

”Toinen tunti jälki-istuntoa neiti Waynelle! Enkä olisi uskonut sinusta Payden, niin mallikas
oppilas... jälki-istuntoa kummallekin tunnin häiritsemisestä! Nyt vaadin, että sijoitutte eripuolille luokkaa, jotta saamme viimein rauhan työskennellä.”

Lily katsoi molempia ”mitä minä sanoin?” -ilmeellään.

Katie ja Lorraine mulkaisivat vielä toisiaan, ennen kuin Lorraine suostui poistumaan Amandan ja Shinan viereen.



Viimein, tunnin päätyttyä he tallustelivat rinnettä ylös, kohti linnaa. Lilyn mielessä oli vain valtava läksy urakka, joka vaati ahkeraa tekijäänsä. Toivottavasti professori McGarmiwa oli hyvällä tuulella, koska kukaan rohkelikoista ei kestänyt enempää kotitehtäviä, kuin oli jo annettu. He kävelivät raskain mielin muodonmuutoksen luokkaan ja hinasivat laukkunsa penkkien viereen. Lorraine otti paikkansa Amandan ja Shinan vierestä, kun Katie päätti ankarasti, että istuisi Lilyn viereen.

Lily yritti parhaansa mukaan olla tuntematta oloaan vaivautuneeksi koko tilanteesta ja tapitti katseellaan luokkaan saapuneita kelmejä, jotka nauroivat ärsyttävän pirteällä tavalla.

Luokkahuoneen verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Tunnelma oli kotoisa, mutta synkähkö.
McGarmiwa tervehti konemaisesti väsyneittä oppilaita, kun James ja muut kumppanit löysivät paikkansa. James tunsi päättävän päivänsä onnekkaana, kun näki Lilyn ja Katien takana olevat kaksi paikkaa tyhjinä. Hän veti Siriusta hihasta ja he liukuivat sulavasti kenenkään huomaamatta istumaan.

Minerva ei tuntunut haittaavan, vaikka oppilaat yrittivät mumista jotain epämääräisiä tervehdyksiä ympäri luokkaa.

”Virkistykseksi pidän pienen nimenhuudon”, hän ilmoitti terävällä äänellä ja sai koko huoneen kuuntelemaan itseään. Minerva otti esiin pienen listan, jonka oli survonut hetki sitten myrkynvihreän kaapunsa uumeniin.

”Amanda Adams?”

Amanda nosti tylsänä kätensä pystyyn ja saattoi kaikkien tietoon olemassaolonsa.
McGarmiwan paperiin ilmestyi taikuudella jotakin vihreää, joka näkyi läpi pergamentin toiselta puolelta.

Nimiä lueteltiin, kun Katien tökkäsi Lilyä kyynärpäähän ja tämä käänsi kysyvänä katseensa.
”Tässä se kirje, se oli osoitettu sinulle”, Katie kuiskasi ja pujotti pöydän alla Lilyn kouraan pinkin kuoren.

Lily avasi sen empimättä ja luki. Teksti oli kirjoitettu huolella, siististi ja sen näköisesti, että sanoja oli harkittu tarkkaan.

Lähdetkö kanssani seuraavaan Tylyahon vierailuun?
Odotan vastaustasi edeltävänä aamuna rohkelikkojen oleskeluhuoneessa
kello 12:00

Allekirjoitus puuttui. Lily käänsi kirjeen nurin, ei mitään merkkiä lähettäjästä.
”Evans? Kuuletko sinä?”

Minerva katsoi kohti Lilyä muun luokan yhteydessä. Ilmeisesti hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut kuullut mitään.

”Mitä?”

Katie kuiskasi jotain Lilyn korvaan.

”Paikalla”, Lily toisti vain ja ainoastaan Katien supatuksen voimasta.

Minerva nyökkäsi tyytyväisenä, ja taas jokin vihreä väri valaisi pergamentin.

Katie huokaisi. ”Minne asti sinä oikein kerkesit matkustaa?”

”Kauas”, Lily totesi lyhyesti ja tyrkkäsi kirjeen Katielle. Tämä paiskasi käden suulleen, kun oli tajunnut viestin.

”Jarred Garbutt?” Minerva jatkoi sillä kireällä äänellä – ja nutturalla – mikä oli kaikunut siinä luokassa yli neljäkymmentä vuotta.

Katien vasemmalla puolella, toisella pulpetilla istuva poika säpsähti tykkänään - kuin olisi jäänyt kiinni jostakin. Lily huomasi pojalla oudon lämpimän tuikkeen kasvoissa. Tämän hiukset olivat tummanruskeat, tuuheat ja hyvin kiharaiset. Söpöllä tavalla. Poika oli harteikas ja Lilystä tuntui vahvasti siltä, että poika oli katsonut Katieta.

”Läsnä”, Jarredeksi kutsuttu poika vastasi matalalla äänellä.

Taas Minervan pergamentti välähti vihreänä.

”Sinulla on salainen ihailija!” Katie kuiskasi Lilylle ja heilutteli samalla kirjettä tämän nenän edessä, niin kuin Lily ei itse tajuisi koko juttua, eikä Katie tuntunut ollenkaan huomaavan, vaikka hänellä itsellään saattaisi olla ihan oma ihailija vieressä.

”Ehkä, ellei – ” Lily sanoi hitaasti ja katsoi takanaan istuvaan Jamesiin, ja epätavallisen tyytyväiseen Siriukseen. ”Potter! Mitä tämä on?”

James virnisti tyytyväisenä. ”Anteeksi, en tiennyt, että hymyileminenkin on nykyään kiellettyä.”

”Ei. Vaan mikä tämä on?” Lily sanoi ja näytti lappua pojille.

James vilkaisi nopeasti pinkkiä pergamentin palasta, jota Lily piti kädessä. James ei kerinnyt sanoa mitään, kun Lily jo kiehui.

”Minä en aio lähteä kanssasi treffeille, jos sitä luulet.”

James hymyili. ”En minä ollutkaan pyytänyt sinua treffeille – ainakaan vielä.”

”Älä edes kuvittele.”

James katsoi lappua tarkemmin. ”Kuka sinut on pyytänyt Tylyahoon?”

”Sitä minä tässä juuri yritän selvittää.”

”Anteeksi, meillä ei ole mitään tietoa sinun poikaystävistäsi”, Sirius huomautti.

James tutki edelleen tuomitsevana lappua eikä vilkaissutkaan Lilyyn. ”Kuka sinut on pyytämässä Tylyahoon? Tunnenko minä hänet? Käsiala ainakin näyttää tutulta... ”

Lily ei voinut uskoa, että James kehtasi. Hän totisesti asteli tulisilla hiilillä. Ihan kuin tämä olisi jo Lilyn poikaystävä ja piti koko ajan itsestään selvänä, ettei kilpailijoita ollut hänen maillaan. Niinhän James aina toimi; kuin omistaisi Lilyn. Eikö Remus -juttu ollut siis toiminut?

Katie yhtäkkiä horjahti tuoliltaan lattialle, ja sai samalla Lorrainen kirkumaan. Lily vilkaisi nopeasti ystäväänsä ja takaisin Katieen. Minerva otti askeleita tytön luokse.

”Vaikuttaa siltä, että hän pyörtyi”, Minerva vastasi seesteisesti tutkiessaan tyttöä.

Oppilaita alkoi kerääntyä ympäri luokkaa Katien ympärille. Katie havahtui hereille.

”Mitä? Mitä tapahtui?” hän sopersi.

”Sinä taisit pyörtyä kultaseni”, Minerva tokaisi.

Sirius tökkäsi Jamesia kylkeen. ”Olisikohan kantavalle ritarille sijaa nyt?”
Hän iski viekkaasti silmäänsä Katielle, ja tämä hymyili pienesti, kuin untenmaille uudelleen menossa.

”Minä olen ihan… kunnossa”, Katie horjahti seisaaltaan uudestaan lattialle, kun Minerva kutsui Jarred Garbuttin, harteikkaan rohkelikon, viemään Katien sairaalasiipeen.

Lily vilkaisi pikaisesti professori McGarmiwaan. ”Minä voin kyllä viedä hänet.”

Minerva pudisti päätään. ”Tiedän sen, Evans, mutta minä haluan sinun istuvan juuri siinä ja tekevän muistiinpanoja tunnilta. Garbutt voi viedä hänet ihan yhtä hyvin.”

Lily ei tahtonut väitellä vastaan, joten kun Jarred Garbutt – harteikas rohkelikko ja huispausjoukkueen etsijä – kantoi Katien ulos luokasta, Lily rauhoittui paikoilleen ja vilkaisi Lorraineen.

”Mitä luulet, onkohan hän kunnossa?”

”Meinasin juuri kysyä samaa sinulta”, Lorraine virkkoi.

* * *

Lily seisoi talonsa edessä, omalla kotinurkallaan. Kaunis auringon paiste sokaisi hänen kasvojaan, ja hänen punertavat hiuksensa lepattivat huolettomana ympäriinsä.

Hän kääri arvokkaasti hihojaan ja odotti jonkun saapuvan. Hetken kuluttua hän käveli vähän matkaa, kunnes tuli pienelle polulle. Koska oli kuuma, Lily ei ollut jaksanut laittaa hikisiä kenkiä jalkaan. Hän kulki paljain jaloin savista reittiä.

Hän näki hetken päästä edessään pojan. Pojan kasvot olivat auringon takana, joten Lily ei erottanut niitä. Hän kuitenkin tunsi tuon nuorukaisen.

”Sinä tulit”, poika sanoi lämpimästi ja Lily tiesi tämän äänensävystä, että hän hymyili.

”Minne muuallekaan olisin mennyt?”

Lily astui lähemmäksi hahmoa. Poika otti häntä kädestä kiinni ja veti mukanaan metsään.

Siellä oli niin kaunista, kuin kuvitella saattoi; puut vihersivät kuultavasti, kesä lämmitti ilmaa ja kukat värittivät kirkkaina sammaleiden välistä. Kaikki tuntui kerta kaikkiaan täydelliseltä.

”Haluan antaa sinulle jotakin”, poika sanoi ja otti housujensa taskusta korun. Siinä oli puhtaasta kullasta valmistettu ketju, jonka päässä roikkui tumma, pyöreä, safiirijalokivi. Kivi näytti siltä, kuin se voisi sijoittaa salaisuudet, toiveet ja haaveet yhdeksi rikkomattomaksi kokonaisuudeksi kantajansa kaulaan.

Lily katsoi autuuden ja kiitollisuuden sekavin tuntein poikaa. Tämän tummat hiukset olivat pörrössä, ja musta t-paita näytti liian kuumalta käytettäväksi sillä hetkellä – tosin kaulus oli avara.

”Sinä halusit antaa minulle korun?” Lily kysyi hymyillen.

Poika ravisti päätään. ”En vain korua. Tämä on eräänlainen tunneketju. Se, jonka kaulassa se roikkuu, näyttää hänelle sydämensä rakkauden. Siten voit kuljettaa minua aina mukanasi, minne ikinä kuljet.”

Lilyn silmät kostuivat varoen. ”En halua sitä. Haluan sinut. Haluan lähteä mukaasi.”

”Tiedät, ettet voi tulla. Se on liian vaarallista”, poika sanoi, vaikka hän tiesi kuinka todella halusi viedä tytön mukanaan.

”En minä välitä”, Lily vastasi.

”Minä välitän. Rakastan sinua ja haluan suojella sinua.”

Lilyn poskelle hiipi kyynel. ”Älä puhu, niin kuin kaikki olisi jo ohi.”

Poika otti kiinni Lilyn vasemmasta kädestä ja ojensi sen auki, jotta voisi laittaa ketjun sinne.

”Minä tulen takaisin, lupaan sen sinulle!” hän sanoi vahvalla äänellä, vaikka siinä välkähteli pieni määrä epävarmuutta. Hän katsoi tyttöä ja yritti olla se vahvempi osapuoli siinä tilanteessa, sillä hänellä ei ollut valinnan varaa lähtemisen suhteen.

Lily sulki nyrkkinsä ja jotenkin tiesi samalla, että he eivät olisi koskaan enää yhdessä. Hänen poskelle vieri kyyneleitä, hänen sydämensä tykytti tahdittomasti ja kurkkua kuivasi.

”Haluan, että otat sen korun Lily. Haluan, että sinulla on jotakin minulta.”

Poika pyyhki Lilyn poskea ja sanoi hiljaisesti ne viimeiset sanat, jotka Lily tiesi muistavansa koko lopun elämäänsä:
”Ethän unohda minua...”


* TO BE CONTINUED *

4. luku: Tätä peliä voi pelata kaksikin

James kalpeni, aivan kuin voimansa menettänyt. Iloinen tuike, mikä täytti Jamesin sielun nähdessään Lilyn astuvan huoneeseen ja hymyilevän kauniisti heilauttaen samalla punertavia hiuksiaan, oli ollut paras tunne koko maailmassa. Nyt tuo tunne hänen sisimmissään sammui. Se hehku sammui, joka piti Jamesin kasassa. Hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt kuinka tärkeä Lily oli hänelle. Lily oli hänen elämänsä, hänen valonsa. Ei ollut olemassa ketään muuta, jonka kanssa hän haluaisi olla. Haluaisi jakaa elämänsä.

James näki Lilyn ja Remuksen mielessään. He hymyilivät toisilleen, ja hän oli täysin näkymätön heidän silmissään.

James hengitti raskaasti ja raivon voimasta, iski nyrkillä kovaan tiiliseinään, toisen käden samalla tukiessa liikettä. Se sattui, sattui järjettömästä, muttei läheskään niin pahasti kuin Jamesin sisällä vyöryvä kipu ja tuska. Asiat olivat niin huonosti, ettei mikään voisi parantaa sitä. Hän löi yhä kovemmin ja nopeammin. Hän antoi kaiken voimansa ja purki raivonsa.

”Tämän. Hän. Saa. Katua”, James lupasi itselleen.

Ovi pamahti auki. Sirius ja Remus ilmestyivät huoneeseen.

Kun James huomasi Remuksen, hän antoi vihaisten silmiensä kiertää tämän ympärillä. Ei tarvittu toista todistajaa kertomaan, kuinka paljon salamointia siinä katseessa oli.

Peterin sängyn pöytälamppu pirstoutui yllättäen.

”Sarvihaara, minä haluan selittää”, Remus tarjoutui vilpittömästi ja yritti olla välittämättä tilanteen kireydestä.

James käänsi hitaasti päänsä kohti Remusta. ”Minä en ehkä halua kuulla, mikä se sinun selityksesi on.”

Sirius astui askeleen lähemmäksi Jamesia. Peter ilmestyi heidän perästään huoneeseen ja katsoi kiinnostuneena sivusta, koska ei ollut erityisen fyysistä sorttia, mitä tappeluihin tuli.

”Kamu, Kuutamo kertoi mitä tapahtui. Antaisit hänen selittää, niin ymmärtäisit.”

Remus nyökkäsi Siriuksen kannustus -puheelle. ”Minä vain halusin – ”

”Lilyn? Sitäkö sinä halusit?! No olisit edes kohteliaasti pyytänyt!”

Remus katsoi ensin uskomatta, mitä James oli juuri mennyt sanonut.

”Hyvänen aika, en.”

James tuhahti. ”Ei sen väliä. Minkä sille voi, jos Lily on niin toivottaman rakastunut parhaaseen ystävääni! Olisi neiti voinut edes odottaa, että pääsen oikein näkemään teidät itse teossa.”

Sirius hämmästyi näistä sanoista ja katsoi Remusta. ”Oletteko – oletteko? Onko teillä jotain? Sinulla ja Lilyllä?”

”Ei! Merlin vieköön, ei ole! Yrittäkää jo ymmärtää”, Remus huokaisi tuskastuneesti.

James katsoi Remusta. ”Tuota on aika vaikeaa uskoa sen jälkeen, mitä on nähnyt.”

”No, mitä sinä tarkalleen ottaen näit?” Remus kysyi.

James kirosi itseään.

”Mitä sinä näit?” Remus kysyi uudestaan.

”Näin sinut ja hänet. Sinä olit LILYN kanssa! Olitte siellä ja sinä KOSKIT LILYYN!”

”Minä en koskaan KOSKENUT Lilyyn”, Remus puolustautui. ”Kesän tuoma kuumuus on väläytellyt sinulle omiaan.”

”Lilyn puolesta se väläyttely juttu ainakin tuntui toimivan sinulle!” James hiiltyi.

”Älä nyt käsitä asioita aivan miten tahdot”, Remus jatkoi loukkaantuneena ystävänsä luuloihin.

Peter nykäisi hiljalleen Siriusta hihasta, ja pojat katosivat huomaamattomasti huoneesta. James laukoi omia käsityksiään näkemästään, Remuksen yrittäessä parhaansa korjatakseen nämä. Hän alkoi jo ymmärtää, että Jamesin harhakuvat tapahtuneesta pysyivät, vaikka joissain kohdissa nämä eivät oikein noudattaneet realistisuuden perikuvaa.

”JA LILYHÄN EI OLE VEELA!”

”En edes väittänyt, että hän olisi! Sinä itse ehdotit tuota mahdollisuutta!” Remus huusi.

”NO ANTEEKSI VAIN EREHDYKSENI!”

”Meillä ei taida enää olla mitään keskusteltavaa”, Remus sanoi ja nakkasi oven perässään kiinni.

James jäi vihoissaan seisomaan keskelle huonetta, kuin juuri eronneen pariskunnan toinen osapuoli.



Kirjasto oli lähes pullollaan väkeä. Lily oli kuitenkin onnistunut valtaamaan yhdestä sievästä nurkasta itselleen pöydän, jolla työskennellä. Oli hyvin kaunis päivä, ja aurinko valaisi linnan lämpimäksi.

Oppilaita vilisi hyllyjen välissä, ja osa luki opuksia pehmeissä tuoleissa, joita norui ympäriinsä. Lily raapusti muistiinpanoja liemikirjastaan. Valitettavasti hän joutui kestämään läheistä juoruilu laumaa, josta hän selvästi erotti Teresan ystävineen. Tämän oikealla puolellaan oli syvän siniseen pukeutunut, pitkä tyttö, joka piti ruskeat hiuksensa kahdella hyvin söpöllä letillä – oikeastaan Lily ei ollut koskaan ennen huomannut kyseisellä tytöllä mitään muuta kampausta. Loput tytöistä olivat kuin ilmettyjä pikku-Teresa klooneja; blondeja, todella nättejä ja jokaisella heistä oli vasemmassa ranteessaan jonkinlainen helmiketju. Ihan kuin he kuuluisivat johonkin huippusalaiseen jengiin, johon muilla ei tuntunut olevan asiaa.

Lily keskittyi taas pergamenttiinsa ja kastoi sulkakynänsä.

”...myrkkyjen alkuperää voi kokeilla pienillä kokeilla”, hän kirjoitti, kunnes tunsi kylmän käden olkapäällään.

Lily melkein kiljaisi säikähdyksestä, kunnes huomasi Katien takanaan.

Lily henkäisi syvään, helpotuksesta.

”Sinä säikäytit minut.”

Katie hymyili. ”Anteeksi, elämäntehtäväni.”

Hän istuutui alas, Lilyä vastapäätä ja katsoi merkitsevänä paperia edessään.

”Läksyjäkö teet?”

Lily nyökkäsi. ”Joo, ajattelin rehkiä tämän esseen parissa, että saan sen valmiiksi. Et muuten ollut tunnilla.”

”Ai niin, tosiaan. Oliko opettaja huolissaan? Professori Slughorn oli varmasti – ”

”Meillä oli sijainen, Katie”, Lily kertoi.

Katie hämmästyi. ”Ai, millainen?”

”Ajattelitko, että alan juoruilla tai jotain?”

Katie heilautti kättään. ”Ei sinun tarvitse, kuulen niitä ihan tarpeeksi tuolla piireissä – jos ymmärrät, mitä tarkoitan – mutta voisithan valaista tilannetta vähän.”

Lily huokaisi kovaäänisesti. Hän tunsi Katien sen verran hyvin, tietäen, ettei vastalauseilla olisi mitään painokasta sanottavaa. Lily punnitsi mahdollisuuksiaan.

”Hyvä on, sinä voitit.”

”Kuten aina”, Katie hymyili säteilevästi. Lily löi mielessään vetoa, että jos joku poika näkisi tuon ilmeen, ei kauan kestäisi, kun nämä istuisivat sylikkäin.

Lily mulkaisi pienesti tuota ylimielistä ilmettä, mutta kertoi sitten tasaisella äänellä:
”Niin... pitkät sääret, kullalla valetut hiukset – koko hoito. Ei vastusta, jos olisit samassa huoneessa.”

”Katsotaanko?” Katie virnisti haastavasti.

”Katie, ei. Et järjestä mitään uutta showta. Varsinkin, kun siellä on kelmit ja luihuiset.”

Katie asetti sormensa ristiin pöydälle ja kurottautui lähemmäksi Lilyä. Hän liikutti hunajatäytteisiä huuliaan niin hitaasti, että Lily kuuli tarkasti jokaisen pienenkin sanasen.

”Juuri siksi uskonkin, että siitä tulee hauskaa.”

”Voiko sinua mikään estää?”

Katie kohautti harteitaan. ”En usko.”

Lily otti kynänsä paremmin käteen ja pyöritti sitä kyllästyneenä.

”Hermostuttaako, ystäväni?”

”Eikun, mietin vain, että onkohan se ihan kannattavaa. En halua, että joudut uudestaan vaikeuksiin.”

”En minä mitään vaikeuksia olekaan hankkimassa, Lils”, Katie huudahti hiljaa. ”Mitä sinä turhia murehdit?”

Lily puri huulta. ”En minä mitään. Unohda.”

”Kuule, olet aina ollut surkea valehtelemaan ja ilmeesi kuitenkin sanoo enemmän. Kerro minulle.”

”Ei mitään. Luulin, että sinulla on kiireitä”, Lily sanoi nopeasti.

Katie katsoi Teresaan päin. ”No joo, tavallaan, mutta tulin moikkamaan sinua. Missä muuten Lora on?”

”Hän on makuusalissa, todennäköisesti. Hän ei oikein voinut kovin hyvin päivällä”, Lily selitti ja muisti sen raskaan tosiasian, että Lorraine saattoi tosiaan hortoilla tällä hetkellä ympäri linnaa.

”Olisiko ehkä järkevää tarkistaa?” Katie aavisti Lilyn ajatukset.

Lily hymyili. ”Äh, tuskin hänellä on hätää. Mene sinä vain tarkistamaan, jos se sinua vaivaa.”

”Minä kun luulin, että se on sinun sydämesi asia selvittää hänen poissaolonsa”, Katie kohotti kiinnostuneena kulmiaan.

”Niin kai, mutta mene sinä vain oleskeluhuoneeseen. Odotan täällä.”

”Makuusaliin – Tiedätkö edes missä hän on?”

Lily aikoi nyökätä, mutta tuli toisiin aatoksiin. ”Joo, ainakin luulen.”

”Lily?”

”No?”

”Onko Lora makuusalissa?”

”Uskoisin.”

”Lils?”

”No älä kuulustele minua, jos en ole varma!”

Katie hymyili tyytyväisenä, kuin vuosituhannen jymyjuttua selvittävä pakkomielteinen toimittaja.

”Jos jokin painaa, niin voit kertoa minulle.”

Lily mietti hetken. ”No, ei se ole mitään. Ainakaan mitään sellaista tietoa, millä on väliä.”

”On sillä minulle väliä, jos se sinua häiritsee niin, että kiljut ystävillesi.”

Lily piirsi mietteliäänä omiaan pergamentin nurkkaan. ”Ei. Ei se häiritse.”

”Lily, sinä kerrot minulle nyt”, Katie päätti ja katsoi tiivisti kohti Lilyä. Lily ei voinut muuta kuin yrittää pinnistellä sanoja suustaan. Hän halusikin kertoa kaiken, mutta ei ollut varma mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kysymykset tulvivat Lilyn päähän: oliko hän yrittänyt suojella Remusta Jamesin nyrkeiltä? Mitä Remus mahtoi ajatella tästä? Oliko James kenties tällä hetkellä räjäyttämässä makuusalia? Ehkei hän sentään niin hullu ollut.

”No asia meni vähän niin – ”

Katie kohotti yllättäen katseensa. ”Lily, Potter on tulossa.”
Lily katsoi taakseen. James käveli jonkun hyllyn välissä ja etsi ilmeisesti Lilyä. Hän tuuppasi pari toisluokkalaista sivuun ja pyyhälsi heidän ohitse.

”Se saamarin – ”

Lily ei sillä hetkellä keksinyt mitään ärsyttävää sanaa, kuvatakseen tarpeeksi elävästi Jamesia sillä hetkellä.

”Mikä pakkomielle tuolla pojalla on tunkeutua joka hetkeen?” Lily mutisi.

Katie kohotti kätensä. ”Jam -!”

Lily tukki hänen suunsa.

”Jos et koskaan ole osannut olla hiljaa, niin nyt on korkea aika opetella”, hän kuiskasi.

Katie katsoi häntä ihmettelevänä. Lily nappasi kirjat mukaansa ja talutti Katien mukanaan kauemmaksi pölyisempiä nurkkia. He kävelivät hiljaa käytävän päätyyn, ohittaen pari rohkelikkolaista poikaa ja tulivat jollekin kummalliselle osastolle, jossa oli hyvin oudonnäköisiä kirjoja. He kävelivät pari kirjahyllyä keskemmälle ja odottivat hetken. Lily kurkkasi hyllyn takaa ja unohti samalla pitää Katien suun kiinni.

”Kertoisitko, missä mennään?” Katie ärsyyntyi.

Lily vilkaisi olkansa yli. ”Me leikimme piilosilla oloa. Nyt hyst!”

”Ihanaa, anna minäkin kurkkaan.”

Katie hiipi Lilyn viereen ja etsi sarkastisella ilmeellä Jamesia, joka parhaillaan kulki jossain hyvin kaukana.

”Tämä on järkevää. Erittäin. James on kuin kakara kimpussasi. Me olemme ihan kakaroita.”

”Hyst!”

”Älä hyssyttele minua!”

”No ole sitten hiljaa, James huomaa meidät.”

Katie katsoi tarkemmin ympäristöään. ”Missä hän muuten on?”

Lilykään ei huomannut häntä. ”James on varmaan mennyt.”

”Hei, taidat olla oikeassa. AUTS! Se oli minun jalkani, Lily!”

”Sori.”

”PÖÖ!”

Lily ja Katie kiljaisivat niin kovaäänisesti, että Matami Prilli, kirjastonhoitaja, mulkaisi heitä hyvinkin vaarallisella tavalla. James kuitenkin nauroi kippurassa. Häntä tapaus huvitti suunnattomasti ja Lilyn säikähtänyt ilme kruunasi kaiken.

”Potter!” Lily tiuskaisi huomattuaan pojan hiippailun heidän takanaan.

”Mitä?” James sanoi viattomalla äänensävyllä.

”Tuo ei ollut hauskaa!”

”Äh, älä nyt Evans.”

”Minut on jo kahdesti säikäytetty tänään, eli en halua, että se tapahtuu kolmatta kertaa!”

Katie nyökkäsi. ”Niin, Lilyhän on kestänyt kovia tänään.”

”Ja sinäkin vielä”, Lily puuskutti.

”Tiedätkö, olet tosi söpö kun suutut”, James myönsi ja hymyili ankarasti höyryävälle Lilylle.

”Pää kiinni, Potter!”

Katie sen sijaan vastasi Jamesin hurmaavaan hymyyn. ”Kuinka löysit meidät?”

”Se on melko helppoa, kun te kiljutte tuolla tavalla. Sinulta jäi sulkakynäsi, Evans.”

James tarjosi Lilylle kynää, ja Lily tempaisi sen nopeasti itselleen.

”Sepä vasta romanttinen ele sinulta, Potter.”

James kurtisti kulmiaan. ”Vielä päivällä olin sinulle James. Mikäs nyt on syönyt sanasi?”

”Se sama juttu, joka on syönyt aivosi. Mennään, Katy.”

Mutta Katie ei hievahtanutkaan. Hän päinvastoin näytti pirullisen pahaenteiseltä ilmeestään
päätellen. Lilyllä melkein liikkui kylmät väreet selkäpiissä, mutta muisti, ettei Katie voisi keksiä nyt mitään typerää suunnitelmaa – tai ainakin hän toivoi niin.

Katie katsoi Jamesia enkelimäisesti. ”Niin mikä olikaan asiasi, nuori mies?”

”Aah, tosiaan. Kiitos, kun muistutit”, James röyhisti rintaansa.

Lily seisoi kädet puuskassa kirjojaan pidellen. ”Niin, kerro meille Potter.”

Katie hymyili. ”Älä ole noin törkeä hänelle.”

”Älä sinä yritä parittaa meitä”, Lily tokaisi samaan sävyyn.

James punastui, ainakin sisäisesti ja virnisti. ”Uskon, ettei neiti Waynellä ole mitään tekemistä asian kanssa.”

”Kumma, minä sitä vastoin uskon, että te kaksi olette samassa juonessa”, Lily totesi ja oli valmis hyvästelemään kierot ystävykset.

”Ei pidä paikkaansa”, James jatkoi.

”Piti tai ei. Minä en siihen osallistu, hyvää päivän jatkoa molemmille.”

James tarttui lujasti kiinni Lilyn toisesta kädestä. Lily tunsi pienen nykäisyn sisällään.

”Päästä irti, Potter!”

James ei ollut kuulevinaan, vaan tiukensi katseensa tyttöön.

Usko jo, Lily ajatteli, en halua olla kanssasi saati korjata mahdollisia ajatuksiasi Remuksesta ja minusta.

Jamesin silmät välkehtivät uhkaavasti, mikä sai Lilyn ilmeen ehkä muuttumaan liiankin lempeäksi. Hän tunsi otteen hellittävän käsivarrestaan ja melkein hetkeksi unohti pääsevänsä irti pojan kosketuksesta.

”Anna minun olla!”

Lily irrotti itsensä nopealla, rivakalla vetäisyllä. Hän kääntyi liikkeesään niin yllättäen, että vahingossa tuuppasi Katien vieressään kumoon ja astui suoraan Jamesin jalan päälle. Onneksi hän ei pitänyt koskaan korkokenkiä, koska Jamesin jalat saattaisivat tuolloin kärsiä vakavista seurauksista. Lily kurvaisi ulos kirjastosta, ennen kuin James ehti enää nykäistä hänet takaisin paikalleen.

James ähkäisi kivusta ja meni nelinkontin.

”Evans –!”


* TO BE CONTINUED *

3. luku: Kahdenlaisia tunteita

Lily luuli, että häntä johdettiin harhaan, että tämä oli taas niitä kelmien käsityksiä hauskanpidosta ja hyvästä huumorista. Eihän James Potter voinut olla johtajapoika! Ei hän kelvannut siihen asemaan! Hän oli ollut kelmi ties kuinka kauan ja aiheuttanut kamalia katastrofeja Tylypahkassa. Eikä hän varmasti aikoisi luopua pahoista tavoistaan. Miksi Dumbledore valitsi hänet, miksi? Hän olisi kahden, James Potterin kanssa kokonaisen vuoden hoitamassa ties mitä johtajatytön ja -pojan velvollisuuksia. Kokonaisen vuoden, yhdessä. Yhdessä? Tuon sanan olisi voinut jättää ajatuksista pois. Lilyä häiritsi koko tämä jupakka.

”Ei, tämän oli pakko olla unta, pakko!”

Tytöt olivat poistuneet salamannopeasti suuresta salista – tai pikemminkin Lily oli pakottanut heidät syömään ripeästä, jotta pääsisivät pois Jamesin tyytyväiseltä katseelta.

”Lils, älä vauhkoonnu. Ei se niin kamalaa voi olla. Se on vain yksi vuosi”, Lorraine yritti epätoivoissaan lohduttaa puolipaniikissa olevaa Lilyä.

”VAIN vuosi. Se vuosi asia minua tässä juuri huolestuttaakin. James varmasti hyppii riemusta juuri nyt.”

”Siis hypi sinäkin”, Katie ehdotti pirteästi.

”Nyt ei ole aikaa tuohon”, Lorraine varoitti.

Lily huokaisi tuskastuneena. ”Potter ei voi antaa kelmimäisyytensä vaikuttaa tähän. Tai siis, ei hän muutu vaikka kuinka odottaisi. Hän on se sama koppava, täynnä itseään oleva, ylimielinen naisteniskijä, joka kulkee nenä pystyssä käytävillä ja siinä sivussa kiduttaa muutaman luihuisen.”

”Alkaa jo mennä Mustan kuvailemisen puolelle”, Katie huomautti.

”Mutta kai jokainen voi muuttua joskus. Eikö sitten myös James?” Lorraine ehdotti.

Lily pyöritti silmiään. ”Haluan muistuttaa, että puhumme edelleen Potterista. James Potterista! Sitä päivää ei koskaan tulla näkemään kun hän aikuistuu!”

”Ja jos ikinä tulee, niin tulen olemaan hyvin iloinen kertoessani, että olit väärässä hänen suhteensa”, Katie vinkkasi.

Lily oli melkein törmätä vihoissaan edellä kulkevaan korpinkynnen tyttölaumaan, joka aiheutti tungosta kapealle käytävälle. Yksi heistä huomasi Lilyn ja kääntyi kaikkea muuta kuin iloisena.

”Evans. Kaapuni menee ryttyyn kun törmäilet tuolla tavalla.”

Lähes kalmankalpea tyttö, jonka kasvojen iloisuutta lisäsi vain korea, punertava meikki, katsoi heihin päin. Vaaleat, täydellisen väriset hiukset, kuin suoraan hiusmainoksesta, hehkuivat kiiltävinä hänen olkapäilleen. Hyvin haaleat, liki huomattavissa olevat pisamat lisäsivät viattomuutta tytön enkelimäisiin kasvojen piirteisiin.

”Hui, olen kamalan pahoilla”, Lily sanoi.

”Ei se mitään.”

Teresa Giggle katsoi lempeänä suoraan Lilyn silmiin, mutta sivullinen henkilö olisi nähnyt niistä silkkaa paheksuntaa. Hän hymyili, kuin joku olisi pakottanut häntä alentumaan ystävälliseksi Lilylle. Teresa katsoi sitten Katien puoleen aidosti helpottuneen tuntuisena.

”Minulla olikin asiaa sinulle, Wayne.”

Hän viittasi kädellään Katien luokseen ja katsahti sitten Lilyä ja Lorrainea. ”Kahden kesken, jos suinkin sopii…”

Katie kääntyi ystäviensä puoleen Teresan typerän katseen varmistaessa, ettei kukaan yritä mitään yllätys hyökkäystä.

”Tulen perässä. Nähdään oleskeluhuoneessa!” Katie huudahti vielä tyttöjen perään, kun hän liikkui tyttömassan mukana loitommaksi.

Lorraine hymähti hiljaa. ”Luulen, ettemme näe häntä vähään aikaan.”

”Samaa minäkin mietin”, Lily myönsi. He lähtivät kävelemään kohti oleskeluhuonetta, kun tajusivat lopettaa tuijottamisen kadonneen Katien perään.



James, Remus ja Sirius istuivat vielä suuressa salissa syöden aamiaista – tai enemmänkin katsellen Siriuksen yritystä ahtaa itsensä niin täyteen voileipiä kuin mahdollista.

”Ja tuo teidän mielestänne vetoaa tyttöihin?” Remus kohotti kulmiaan ja nyökkäsi Siriuksen ruokahalun suuntaan.

James kohautti harteitaan. ”Onhan se mukava nähdä, kun Anturajalan vatsa laajenee ja lopulta poksahtaa.”

”Minä mieluummin jättäisin sen näkemättä”, Remus tokaisi oitis.

James katsahti kohti salin ovia. Peter tallusteli pientä hölkkävauhtia kohti muita kelmejä ja sai samalla osakseen hyvin epäsuovia silmäpareja – ihmekös tuo, näkymä ei ollut mitenkään kaunista katseltavaa. Hänen hiuksensa oli lähes harmaat ja pörröttivät mihin suuntaan sattui. Liian pienet kengät jättivät jälkeensä ärsyttävän nirskuvan ääneen. Osa oppilaista päätti jättää selvittämättä tämän kohtauksen syyn ja lähti mieluummin sulattelemaan aamiaista tai rynnistivät kirjastoon.

”Mitä tapahtui? Räjähtikö makuusali?” Sirius nielaisi leipänsä, jotta sai äänensä kuuluviin.

”Ei aivan. Minä vain… nukuin pommiin”, Peter nielaisi ja istuutui alas hengähtämään.

”No sehän selittääkin miksi missasit vuosisadan tapahtuman.”

”Mitä? Minkä?”

James selvensi Siriuksen sanoja. ”Ei mitään erikoista. Vain ensimmäinen kerta kun Evans ei huutanut minulle.”

”Ja?” Peter uteli.

”Ensimmäinen kerta, kun minä en menettänyt hermojani tai heittänyt jotain typerää vitsiä väliin.”

”Ja se on jo jotain”, Remus sanoi ylpeänä hyvänkäytöksen oppilaastaan ja asetti kannustavan kätensä Jamesin olkapäälle.

”En silti ymmärrä mikä tässä on vikana!”

Sirius jätti leipänsä rauhaan ja kääntyi ystävänsä puoleen. ”Sarvihaara, sinun täytyy ryhdistäytyä!”

”Miten minä voin? Haluan niin...”

Sirius pyöritti silmiään. ”En voi uskoa, että kelmit vajoavat näin alas. Kuule, alat kuulostaa jo todella epätoivoiselta – ”

”No siltä minusta hiukan tuntuu”, James sanoi vakavana.

” – ja”, Sirius jatkoi aivan kuin kukaan ei olisi keskeyttänyt häntä, ”ei ole sinun murheesi, jos Evans käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Äläkä sitten yritä esittää mitään, kun hän on lähettyvillä. Se ainakin pahentaa imagoasi hänen silmissä.”

”En minä yritä mitään”, James haroi hiuksiaan.

”Väitätkö, ettet koskaan esitä kun Evans on lähellä?” Remus kysyi epäileväisenä.

”Tarkkailisit asiaa minun näkökulmastani: ei ole helppoa olla se hylätty ja jätetty.”

Sirius nousi yllättäen. ”No se nyt on selvä. Mennään, ennen kuin nuo luihuistytöt alkavat iskeä minua.”

Muut seurasivat hänen perässä ulos salista, ja kävelivät hiljalleen kohti rohkelikon oleskeluhuonetta.

”Luulet joskus itsestäsi liikoja”, Remus huomautti Siriukselle, kun he astelivat nelistään pitkin käytäviä.

”Vai joskus?” James painotti viimeistä sanaa.

Sirius virnisti. ”Minkä minä sille voin, että tytöt ovat niin helppoja saaliita?”

”Voisit jättää heidät rauhaan?” James ehdotti.

”Sarvihaara, vaikka sinulla menisi huonosti, niin ei tarvitse silti purkaa sitä minuun. Mikset hanki seuraa joksikin aikaa kunnes Lily leppyy?”

”No haluatko kenties, että pyydän ihan ulos?”

Sirius nyökkäsi hitaasti. ”Kyllä, ihan mielellään. Tai voithan aina sopia treffit kirjastoon. Tuo rauhallinen ja levollinen tyyssija rakkaudenkipeille lukutoukille.”

James läimäytti huvittuneena Siriusta takaraivoon, jotta tämä lopettaisi moisten pilojen esittämisen.

”Minä en halua ketään Lilyn tilalle, ja sitä paitsi en tarvitse lisää faneja ihailijakerhooni.”

”Hei, se oli vain ehdotus!”

”Huono sellainen”, Remus täsmensi.



Lilyn vieressä istuva Lorraine meinasi nukahtaa liemien kaksoistunnilla. Tyrmissä oli tavanomaista lämpimämpi ja synkempi. Heidän naispuolinen sijaisensa, professori Stenvers ei omalta osaltaan auttanut tilannetta yhtään viemällä suurimmanosan poikien huomiosta.

Nainen oli pitkä, sirosäärinen ja hyvin kaunis ikäisekseen. Hänen silmänsä olivat suuret, ripset hyvin pitkät ja taipuvaiset. Kirkkaankeltainen, tuuhea tukka kimmelsi vähän samaan tapaan kuin Teresan, mutta se oli enemmänkin lumotunnäköinen. Professori Stenvers puhui sievällä ja ystävällisellä äänellä ja luokka kuunteli lähes herkeämättä – mikä oli hyvin harvinaista tälle ryhmälle.

”Voi pojat, jo on meillä sijainen!” Sirius ihaili hiljaa, silmät lumoutuneena sijaisen hyvin avonaiseen paitaan.

”Tiedän, että hän näyttää hemaisevalta, mutta jos nyt kuitenkin lakkaisit kuolaamasta”, Remus huomautti kirjoittaessaan muistiinpanoja.

”No mitä itse teet? Kirjoitat rakkausrunoja?”

”Minä teen merkintöjä. Olisi sinunkin joskus hyvä keskittyä opiskeluun.”

Sirius virnisti hyväntuulisena. ”Koko ajan.”

”Mitä me edes käydään läpi?” Peter kysyi puolestaan, kädet leukansa alla.

”En minä tiedä”, James vastasi yhtä hölmistyneenä.

Remus hidasti sulkakynänsä rapinaa ja käänsi katseensa muihin kolmeen. ”Olenko minä tosiaan ainut, joka keskittyy itse aineeseen?”

Lily kääntyi ympäri pulpetissaan ja katsoi Remusta osanottavana. ”Lorrainekin vain nukkuu, tämä tunti on hallitsemattoman tylsä!”

”Älä muuta sano”, Remus tokaisi ja alkoi taas kirjoittamaan tiiviiseen tahtiin pergamentille. Lily hymyili pienesti. Hänen vieressään puoliunessa oleva Lorraine säpsähti niin äkkiä, että sai osakseen ärsyyntyneitä katseita Lilyltä.

”Mi-mitäh? En minä nukkunut”, Lorraine sopersi, mutta hänen päänsä nuokkui uhkaavasti.

James vilkaisi Lilyä. ”Onko hän ihan kunnossa?”

”Ihan kännissä, jos minulta kysytään”, Lily totesi lyhyesti, ettei vain pian huomaisi keskustelevansa syvällisiä Potterin kanssa. Poika kohautti harteitaan ja käänsi taas tiiviin katseensa opettajaan. Lily pyöritti silmiään ja katsoi sitten Lorrainea.

”Et menettänyt kerrassaan mitään. Sirius ja kumppanit tuijottavat minkä silmistään ennättävät, ja Katie ei ole vieläkään tullut tunnille.”

Remus katsoi uudemman kerran ylös pergamentistaan. ”Minnekäs muskettisotureiden kolmas jäsen on kadonnut?”

”Kysyisit siltä Gigglen tytöltä”, Lorraine neuvoi.

Sirius oli tipahtaa tuolilta. ”Teresa Giggle?!”

”Anteeksi, onko täällä jotain hämminkiä?” professori Stenvers katsahti kohti heitä muun luokan yhteydessä. Kaikkien silmät tapittivat heitä odottavaisena.

Sirius aukoi tyhmänä suutaan. James huomasi sen ja päätti kommunikoida änkyttävän ystävänsä puolesta.

”Ei tässä mitään.”

Stenvers katsoi heitä ensin ankarana sitten säteilevänä. ”No parempi olisi, jos vaihtaisitte ajatuksianne luokan ulkopuolella.”

”A-aivan, professori”, Sirius yhtyi mukaan.

Opettaja heläytti vienon hymyn ja jatkoi sitten taas luennointia.

”Katsokaa tuota kireää minihametta” Sirius jatkoi.

Peter ja James nyökkäsivät hyväksyvänä. Remus pyöritti silmiään.

”... ja siksi oletan teidän selviytyvän hyvin tämän myrkyn valmistamisesta. Muistakaa myös sen huolellinen haudonta ja täyteläisyys”, hän piti lyhyen tauon ja katsahti odottavana luokkaan, ”Kysymyksiä? Ei. No hyvä. Jatkamme tästä ensi kerralla ja kotitehtäväksi kirjoittakaa kolmen jalan aine siitä, mitä juuri kuulitte minulta.”

Oppilaat keräsivät tavaransa laukkuihin ja harhailivat sitten tavallista hitaammin kohti oviaukkoa. Lily ja Lorraine korjasivat vielä omia kamppeitaan.

”Yksi historian pisimmistä tunneista.”

”Todella. Huomasitko, kun Kalkaroksen korvat paloivat punaisina, kun tämä oli vastannut oikein opettajan kysymykseen?” Lily kysyi.

”En.”

”Ai niin, sinä nukuit”, Lily hymyili sarkastisesti.

Sirius keräsi myös kamppeitaan, mutta teki sen kuin hidastetussa elokuvassa.

”Tule jo Anturajalka”, Remus hoputti ja nykäisi hänen kädestään.

”Odota hetkinen”, Sirius sanoi kohtalokkaasti ja käveli kohti opettajan pöytää.

James hymyili. ”Hänhän on tavallista flirttailevampi.”

”Sinä olet yhtä osallinen”, Lorraine huomautti ja lähti kävelemään Lilyn perään. James vilkaisi heitä – tai enemmänkin Lilyä.

Stenvers katsoi odottavana Siriusta, kun tämä hymyili hänelle maireasti.

”Niin herra Musta?”

”Meillä – tarkoitan siis minulla – on hiukan teknisiä hankaluuksia tämän aineen suhteen – ”

Remus asteli opettajan pöydän luokse ja otti varman otteen Siriuksen olkapäästä.

”Ystäväni yrittää sanoa, että se oli erinomainen tunti, professori.” Remus painotti viimeistä sanaa Siriukselle hän-on-liian-vanha-sinulle –tyyliin. Sirius katsoi häntä murhaavasti.

”Ei. Kiitos teille, olitte erinomaisia oppilaita”, Stenvers hymyili ystävällisesti ja pirteänä. ”En ole koskaan nähnyt yhtä intensiivisesti keskittyvää luokkaa kuin teidän.”

Remus nyökkäsi asiallisena ja talutti Siriuksen ulos luokasta. Hän odotti hetken, että muut oppilaat lähtisivät heidän tieltään ja katsoi sitten hymyillen Siriusta.

”Mitä sinä teit?” Sirius irrottautui Remuksen otteesta ja suoristi kaapuaan, kuin se sitä tarvitsisi.

”Pelastin sinut totaaliselta nöyryytykseltä.”

Sirius mulkaisi häntä. ”Ja minun pitäisi olla kiitollinen?”

”No vähintään”, Remus sanoi.

”Kuuma pakkaus vai mitä Sarvihaara”, Sirius vilkaisi olkansa yli Jamesiin.

”Hmm.. Anteeksi mitä?”

James tuijotti käytävän toisella puolella olevia tyttöjä, jotka olivat kävelemässä syömään.

”Puhuin opettajastamme. Neiti Silosäärestä”, Sirius toisti.

”Ei noita lempinimiä”, Remus sanoi tuskissaan.

James kohautti olkapäitään. ”No olihan se ihan.”

”Ihan? Mahtava se oli!”

James haroi vaivautuneena hiuksiaan. ”Remus eikö McGarmiwa pyytänyt meitä käymään?”

”Joo, ruokailun jälkeen.”

”Luuletko, että hän voi ottaa meidät vastaan nyt?” James kysyi toiveikkaana.

Sirius hymyili vienosti. ”Kysymys kuuluu: tahtooko hän ottaa teitä?”

”Totta kai hän tahtoo meidät”, Remus puuskutti ennen kuin tajusi mitä oli mennyt sanomaan.
James ja Sirius tuijottivat hetken valkuaiset pullistuen Remusta. Peter seisoi hiljaa eikä sanonut mitään; hän katseensa keskittyi jonnekin ihan muualle.

”Okei, ihan miten vaan”, James sanoi hitaasti lopulta.

”Anteeksi”, Remus rykäisi, ”tarkoitan siis, että luulen – lopeta jo tuo ärsyttävä mulkoilu Sarvihaara – niin luulen, että hän voi ottaa meidät vastaan, kunhan – Anturajalka minne sinä menet?”

Sirius otti askeleen taaksepäin. ”Jos sinä haluat sopia Minervan kanssa jotain omia touhuja, niin – ”

Remus rypisti kulmakarvojaan. ”Riittää jo tämä vihjailu. Sarvihaara tulee mukaani ja sinä. Sinä voit keksiä jotain Matohännän kanssa. Pelatkaa vaikka seurapelejä.”

”Juu, ei kiitos. Mutta nyt, jos ette pahastu, niin lähden tästä pelastamaan maineeni”, Sirius tokaisi salaperäisenä ja lähti kävelemään suuren salin suuntaan.

”Miten niin pelastamaan maineensa?” Peter kysyi katsellen Siriuksen perään.

James kohautti hartioitaan. ”Kunpa tietäisinkin. Ai niin, Evans!”

”Hän meni tapaamaan Lilyä?” Remus kysyi nopeasti. ”Miksi?”

”Ei ja toivottavasti ei menekään”, James torjui koko ajatuksen, ”vaan meidän täytyy hakea Lily ja nyt hän on.. äh! Tule!”

James kiskaisi Remusta hihasta ja he survaisivat ohi tunneilta kiirivien oppilaiden läpi. James ei jäänyt haikailemaan takanaan olevaa Remusta vaan luotti siihen, että tämä oli hänen kintereillään.

”Potter? James!”

Yksi tytöistä huusi hänen peräänsä, mutta James oli liian kiireinen pysähtyäkseen rupattelemaan. Ollenkaan ajattelematta, että he olivat unohtaneet Peterin –

”Ai niin, Matohäntä!” James jäi ottamaan henkeä pienestä juoksu pyrähdyksestään.

Remus otti kädellään tukea seinästä ja yritti takoa sanoja hengityksensä lävitse.

”Hyvä, ettei Evans ole... saanut sinua niin pyörälle... päästään, että unohtelisit... ystäviäsi käytävälle.”

James mulkaisi häntä. ”Niin. Onneksi.”

Remus hymyili vaikuttuneena omista sanoistaan.

”Onko sinun pakko virnuilla tänään?” James kysyi otsa kurtussa.

”Löysimme etsimämme.”

James katsoi sinne minne Remuksen katse oli suuntautunut. Lily käveli Lorrainen kanssa eteisaulan poikki ja he tuntuivat rupattelevan taukoamatta.

”Lil – Evans!” James huusi ja heilutti kättään.

Remus veti syvään henkeä. ”Taas sitä mennään.”

Lily huomasi Jamesin väkijoukon takaa. Hän katsoi huolestuneena Lorrainea ja sitten taas Jamesiin.

”Onko mitenkään mahdollista, ettei hän huomannut minua?”

Lorraine virnisti. ”Lils, luutakomero on liian kaukana, jos sinä sitä ajattelet.”

”Lorraine, sinun mielesi reistailee...”

”Evans”, James huusi taas. Hän käveli tämän luokse Remus kannoillaan.

”Olemme etsineet sinua kaikkialta”, James selitti ja pyyhki kasvojaan.

Lorraine katsoi Remusta ja Jamesia vuoroperään arvioivasti.

”Onko teillä etsintälupaa?” hän kysyi tavallista enemmän hilpeänä.

James virnisti. ”Erittäin hauskaa Lolly.”
”Ei Lolly, Lora. Lorraine! Tai oikeastaan Payden sinulle.. Potter”, hän kääntyi Remuksen puoleen, ”Sinulle – ”

Lily tukki hänen suunsa. ”Kiitos Lora, sinun aika mennä päiväunille. Mitä asiaa teillä kahdella?”
Lorraine hymyili hyvästeleväisenä ja alkoi sitten hoiperrella ylös.

”Mitä hän on ottanut?” James kysyi kun Lorraine oli vähällä kaatua portaissa.

”Ajattelin juuri kysyä samaa ystävältäsi Mustalta.”

”Mitä asiaa hänellä voi olla Lorrainelle?”

”No oikeastaan hän ei jutellut Lorrainen kanssa, vaan oli kyllä kumman kiinnostunut hänen juomalasista”, Lily selitti.

”Kenelle hän sitten tuli puhumaan? Hän sanoi meille, että menee ’pelastamaan maineensa’.”

Lily kohotti kulmiaan. ”Sirius Musta meni pelastamaan maineensa? Jotenkin ei niin yllättävää, paitsi toisaalta.. Hän kyllä puhui jollekin tytölle.”

James virnisti. ”Tuo nyt olisi pitänyt tietää.”

”Ehkä Payden otti vahingossa Anturajalan lasin”, Remus ehdotti mietteliäänä.

Lily ravisti päätään, tietäen mitä Remus ajatteli. ”Se tuskin on mahdollista. Ellei Musta satu juomaan tuliviskiä tai jotain vahvempaa.”

James hymyili, muttei sanonut mitään.

”Ei, en usko”, Remus uskotteli enemmän itselleen kuin Lilylle.

”No minne me menemme?” Lily kysyi.

”Ai niin, Minervan luokse”, Remus heräsi ajankulusta.

He kävelivät dramaattisin askelein pitkin käytävää, Remus etunenässä. Hän käveli hitaasti ja näytti mietteliäältä eikä melkein huomannut Jamesia ja Lilyä

”Mitä hitaammin, sen parempi”, James nauroi.

”Hei! Se juttu lipsahti suustani.”

Lily katsoi poikia ihmetteleväisenä. ”Mikä lipsahti?”

”Remuksella on vähän omantunnon tuskia Minervaa kohtaan.”

”Hienoa. En välttämättä halua tietää enempää”, Lily hymähti varautuneena.

”Se ei itse asiassa mennyt ihan niinkään”, Remus sanoi ja katsoi toruvaisena Jamesia, joka yritti säilyttää oman ylpeytensä kävellessään itsevarmana kuin ei olisi ollut osallinen siihen tilanteeseen.

James oli äärettömän tyytyväinen. Kerrankin hänestä tuntui, että jotakin voisi tapahtua hänen ja Lilyn välillä – että se säpinä mikä heiltä puuttui, ehkä syttyisi pian. Johtajatyttö joutuisi olemaan hänen kanssaan kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa. No ei ehkä ihan niin paljon, James mursi osan unelmastaan.

Hän oli jo niin innostunut ajatuksesta, että uskoi pääsevänsä pian ulos Lilyn kanssa. Kunhan hän ensin alustaisi neidin tunteita ja mielipiteitä häntä kohtaan. Mitä siitä tulisi, jos toinen osapuoli ei edes pitänyt toisesta – ei mitään.

Ole kohtelias, kiinnostunut ja älä keskeytä. Pure huulta, jos ärsyttää – Sirius ei kyllä voi soveltaa omia neuvojaan minun tyttöasioihini, James kävi läpi heidän keskusteluaan siitä, kuinka tulisi käyttäytyä Lilyn edessä. Loppujen lopuksi siitä ei voisi tulla kovin hankalaa. Eihän Lily huutanut nyt? Hän vaikutti hymyilevältä ja niin kauniilta. Taas hän hymyilee. Ei, hän hymyilee Remukselle. Remus mitä sinä teet?

Jamesin ilme vakavoitui äkkiä ja sisällään hän tuntui kiristyvän entisestään.
Lily sädehti nauraessaan jollekin mitä Remus selitti. He olivat nyt tulleet McGarmiwan työhuoneen eteen. James koputti mekaanisesti ja ovi avautui itsestään.

Rohkelikon tuvanjohtaja, Minerva McGarmiwa istui äärettömän kireän nutturansa kanssa odottavaisena huoneessa. Se oli pieni, mutta kotoisa; seinillä oli paljon pyöreitä ja kirkkaita esineitä, joista oli vaikea sanoa käyttötarkoitusta. Kaksi kirjahyllyä oli huoneen kummallakin puolella ja katto – se oli lähes pelottava Lilyn mielestä – koska se oli lumottu näyttämään niin syvältä, että tuntui kuin maailma olisi käännetty nurin ja hän kävelisi sen yläpuolella. Lily yritti olla katsomatta ylös.

”Olen jo odotellut teitä jonkin aikaa. Voitte istuutua”, professori viittasi edessään olevia pehmeitä tuoleja. Hän vaikutti ankaralta, mutta silmät kuitenkin syvällä silmissään hän loisti nähdessään oman tupansa jäseniä – tosin Jamesin näkemisestä ei voida mennä takuuseen.

James istui keskelle, Lilyn ja Remuksen väliin.

”Tiedätte varmaan miksi olette täällä”, Minerva puhui asiallisesti.

Kaikki kolme nyökkäsivät.

”Minulle on suuri helpotus antaa henkilökohtaisesti ohjeita tuleviin toimenpiteisiin. Johtajapoika ja –tyttö sattuvat tänä vuonna olemaan onnekkaasti molemmat rohkelikosta”, Minerva hymyili hieman, tiukasta luonteestaan huolimatta, ”ja Lupin toimii valvojaoppilaana. Elikkä.. Minä kerron teille lyhyesti mitä teidän tehtäviinne kuuluu ja sitten voitte esittää kysymyksiä.” Hän piti lyhyen tauon.

James piti sormiaan ristissä, ja Lily toivoi, ettei pahin olisi tulossa...

”Valvojaoppilaat, johtajaoppilaiden tavoin, päivystävät koulussamme. Tarkkailette, että järjestys säilyy. Ei taikomisia, kirouksia tai muuta vastaavaa saa tehdä käytävillä välitunneilla. Luokassa tapahtuvat tapaturmat ja sattumat eivät kuulu teille. Ne kuuluvat aineiden opettajille – minkä te varmasti tiesittekin, mutta pieni kertaus on aina paikallaan,” hän vilkaisi Remusta, mutta erityisesti loi toruvia katseita Jamesiin. ”Kysyttävää tähän asti?”

”Onko meillä siis lupa vaihdella suklaasammakoita kesken tunnin ja järjestää yllätysbileitä ennen kuin opettaja saapuu luokkaan?” James kysäisi tahallaan ärsyttäen.

Minerva katsoi tiukkana Jamesia ja antoi ilmeidensä mennä etusijalle. James ymmärsi olla hetken vaiti.

Minerva nyökkäsi sitten. ”No, jos ei muuta niin jatkan – ”

Ja hän jatkoi saarnaansa samaan tapaan, mitä kesti noin puolitoista tuntia – ottaen huomioon ne kommentit ja kysymykset, joita James pilallaan esitteli välillä. Remuksen olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa käsiin. Hän oli varma, ettei voisi enää olla enempää pahoillaan Jamesin mokailujen vuoksi, ennen kuin tämä kysyi:
”Professori, saanko käydä vessassa?”

Rohkelikon muotokuva-aukko paukahti vihoissaan kiinni heidän takanaan – tai ehkä se oli Lilyn mieli. Pikku juttutuokio oli ohitse ja Remus eikä Lily ollut pahemmin yllättynyt, kun McGarmiwa oli pyytänyt Jamesia jäämään hetkeksi puhutteluun.

”No sehän meni hyvin.”

”Luuletko?” Remus epäili.

”No periaatteessa, mutta Potter voisi kyllä vähentää niitä temppuilujaan.”

”Ei se ole Jamesin vika ja sinähän tiedät millainen hän osaa olla – varsinkin sinun lähettyvilläsi”, Remus tyhjensi ajatuksiaan.

”Ehkä hänen olisi aika jo aikuistua. McGarmiwakaan ei hyppinyt mitenkään riemusta niiden juttujen suhteen”, Lily tokaisi.

”Sinä et siis aio antaa hänelle mitään mahdollisuuksia?” Remus aneli enemmänkin sen puolesta, että jos Lily osoittaisi kiinnostusta Jamesia kohtaan, niin hänen ystävänsä jotakuinkin palaisi takaisin maanpinnalle – tai sitten ei. Ehkä tilanne vain pahenisi. Remus ei ollut varma.

Lily pyöritti silmiään. ”Jos se ei ole jo tullut selväksi, niin alan pian ihmetellä miksi ollenkaan torjun hänet.”

”Juuri niin, sitä minäkin olen miettinyt. Annatko siis Jamesille anteeksi?”

Lily virnisti. ”Ei pahalla, Rem, mutta miksi sinä vouhotat kokoajan ystäviesi asioista?”

Remus ei vastannut, mutta katsoi samalla tyypillisellä ilmeellä Lilyä niin kuin James teki.

”Onko Potter laittanut sinut asialle?” Lily tajusi kauhistuneena.

Remuksen silmät muljahtivat yllätyksestä. ”Anteeksi? Ei ole. Mistä sinulle tuollainen käsitys tuli?”

”Muuten vaan”, Lily sanoi.

Heidän ylleen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana he vain tuijottivat toinen toisiaan.

Oleskeluhuone oli tyhjä, mutta Lorraine saattaisi olla jo yläkerrassa –

”No, minä taidan tästä mennä makuusaliin.”

”Odota. Etkö haluaisi tehdä jotakin?” Remus kysyi vilpittömänä.

”Kuten mitä?” Lily yllättyi.

Remus katseli ympäri huonetta yrittäen hakea lohtua.

”No en minä tiedä... miten olisi vaikka... erä velhoshakkia?”

Lily oli odottavinaan jotain suurelettä, mutta tyytyi ajatuksissaan vain nyökkäämään.

”Rehellisesti – ” Lily aloitti, kun he istuutuivat oleskeluhuoneen toisella puolella norkoilevan pelilaudan kummallekin puolelle ” – en ole koskaan pelannut shakkia. Varsinkaan velhoshakkia.”

Remus katsoi häntä yllättyneenä. ”Koskaan?”

”En koskaan”, Lily punastui omaa kokemattomuuttaan.

”No voinhan minä aina opettaa”, Remus hymyili ystävällisesti ja alkoi selostaa lyhyemmän version shakin pelisäännöistä.

”...siis kuningatar voi liikkua ihan miten vain… vinottain ja suoraan.” Remus näytti kuningattarella liikkeet.

Lily kelasi kuulemiaan.

”Siis voinko mennä sillä tämän ukon yli?” Hän otti Remuksen pitelevän kuningattaren ja näytti.

Remus virnisti. ”No ei se ehkä ihan kaikkea pysty tekemään. Tajusitko nyt niin kuin suurin piirtein?”

Lily nyökkäsi.

He pelasivat muutaman minuutin, jonka aikana Remus söi molemmat Lilyn hevoset, toisen tornin ja suurimman osan sotilaista. Tyttö oli selvästi alakynnessä, ja Remus yritti parhaansa mukaan neuvoa ensikertalaista. Hän oli kuitenkin sen verran kokeneempi, että ymmärsi olla liian hyvä.

”Miksi tämä peli on näin vaikea?” Lily vaikeroi, kun Remus siirsi kuningatartaan uhkaavasti lähelle Lilyn kuningasta.

”Sitä täytyy vain harjoitella ja harjoitella ja lisää harjoitella… sitä paitsi olet paljon älykkäämpi kuin luulet”, Remus hymyili lämpimästi.

”Voitatko, jos saat syötyä kuninkaani?” Lily osoitti stragediakuvioita pelilaudalle.

”Kuningasta ei tavallaan syödä, mutta jos saan shakki matin, niin voitan.”

Lily katsoi häntä kysyvänä.

”Shakki matti on yhtä kuin peli päättyy.”

Lily nauroi. ”Kyllä minä sen tiesin. En vain usko, että minulla on kauhean hyviä mahiksia – olet liian hyvä.”

Lily siirsi sotilastaan turvatakseen kuninkaansa. Remus söi sen omalla vuorollaan ja oli suorassa linjassa kuninkaaseen.

”Shakki. Etkö siis aio antaa Jamesille uutta mahdollisuutta?” Remus pudotti viimeisen lauseen yllättäen.

Lily hymyili haikeana. ”En tiedä. Se on vähän niin ja näin, sitä paitsi minusta olisi hauskempaa olla selvittelemättä koko ajan välejäni hänen kanssa. Jos tästä tulee joku kierre, niin ei kiitos.”

”Mutta hän tekee parhaansa”, Remus yritti vakuuttaa ystäväänsä paremmalle puolelle.

”Niin kai, mutta olen huono parantamaan välejäni ihmisen kanssa, josta en edes välitä kamalasti”, Lily selitti.

”Voisithan yrittää..?” Remus kannusti.

”Hei pliis, lopetetaanko jo Potterista puhuminen?” Lily yritti olla loukkaamatta sitä henkistä Jamesia, joka pyöri heidän ympärillä.

”Tahtosi on lakini, madame”, Remus virnisti.

Lily rypisti otsaansa. ”Tiedätkö, alat hetki hetkeltä kuulostamaan enemmän Siriukselta?”

”Niin, ja käyttäytyä. Seura tekee kaltaisekseen.”

Lily nauroi.

”Kappas, teillä tuntuu olevan hauskaa!”

Heidän huomaamattaan James oli saapunut oleskeluhuoneeseen. Hänen vihaiset silmänsä leimusivat syyttävinä kohti Remusta ja sitten hän vilkaisi heidän keskeneräistä peliään.

”Sarvihaara, tämä ei ole sitä, miltä näyttää – ” Remus käsi viittasi hänen ja Lilyn välille.

”KUINKA SINÄ VOIT TEHDÄ NÄIN!?” James tulistui entisestään ja pui nyrkkiään.

Remus nousi seisomaan ja laski tyynnyttävän katseensa kohti Jamesia. Lily oli tyrmistynyt siitä, että James huusi hänen edessään parhaalle ystävälleen ja tunsi olonsa siitä hiukan vaivautuneeksi. Lily ei ollut koskaan nähnyt Jamesia niin vihaisena ja loukattuna samaan aikaan kuin nyt.

”James, mitä sinä oikein kuvittelet –?”

”Tiedät sen ihan hyvin, Evans!”

James vähät välitti vaikka tämä saattoi olla niitä ensimmäisiä kertoja, kun kuuli Lilyn puhuttelevan häntä etunimellään – ei se enää mitään merkinnyt.

Remus nosti rauhallisena kätensä.

”Sinä olet vainoharhainen!”

”Ai, minä olen?!” James tiuskaisi satutettuna.

Lily otti kiinni Remuksen käsivarresta, ettei tämä vain astuisi lähemmäksi.

”Remus, James – uskon, että voimme selvittää tämän puhumallakin.”

James pyöritti silmiään. ”Jatkakaa te vain rauhassa ’peliänne’. Minua ei kiinnosta!”

James rynnisti poikienmakuusaliin raivostuneena ja tuuppasi vasta oleskeluhuoneeseen ilmestyneen Siriuksen pois tieltään.

”Aina mukava törmätä yhtä reippaaseen ja iloiseen rohkelikkoon.” Sirius vilkaisi Jamesin perään ja näki sitten Lilyn ja Remuksen huolestuneet ilmeet. ”Hei, onko Sarvihaaralla se aika kuusta?”


* TO BE CONTINUED *