5. luku: Unohtunut menneisyyden muisto

Lorraine oli pelaamassa korttia Amandan kanssa makuusalissa, kun Lily äkkiä pyrähti sisään järkyttyneen näköisenä. Ensimmäisenä reaktionaan Amanda ja Lorraine vain tuijottivat toimettomina, kun Lily pudotti kirjansa lattialle ja heittäytyi sängylle, kädet päänsä alla. Hän nyyhkytti toivottamana lämpimän tyynynsä vieressä.

”Lils?” Lorraine sanoi huolestuneena, nousi ja pudotti korttinsa Amandan syliin. ”Onko kaikki kunnossa?”

Lily ei vastannut mitään, vaan yritti itkeä hillitysti, ettei kukaan huomioisi häntä.

”Lils, kerro minulle.”

Lorraine istui Lilyn sängylle ja silitti tämän takkuisia, punaisia hiuksia. Lily ei tuntunut vieläkään reagoivan, mutta nyyhkytys hämmensi Lorrainea.

Hän katsoi Amandaa. ”Voisitko jättää meidät hetkeksi kahden?”

Amanda nyökkäsi. ”Menenkin etsimään Shinaa. Hän on varmaan mennyt tuonne... jonnekin.”

Ja käveli niin sanoessaan hitaasti ulos ja puheli itsekseen omiaan. Lorraine oli kiinnittänyt kaiken huomionsa Lilyyn. Tämä oli juuri kietonut kätensä Lorrainen ympärilleen ja halasi häntä ehkä hivenen liiankin kovaa.

”Lils... sinä kuristat minut”, Lorraine ähki puristusotteessa.

Lily irrotti vastahakoisesti itsensä ja pyyhki käsillään kyyneleitä, jotka olivat värjänneet hänen silmänympärykset kokonaan mustiksi, mistä voi päätellä, että hänen ripsivärinsä ei ollut vedenkestävää. Lorrainelle tuli mieleen, että Katie ei ollut varmaan ehtinyt suositella Lilyä ympäri jostain ekstrapysyvästä ripsiväriloitsua.

”Anteeksi”, Lily kimitti niin hiljaa, että vain Lorraine saattoi kuulla hänet – huoneessa ei kyllä ollut muita.

”Lily kerro minulle, mitä tapahtui?”

Lorraine pyyhkäisi Lilyn nyyhkytyksen keskeltä tämän hiuksia sivuun.

”Mi-minä en halua puhua siitä.”

Lorraine nyökkäsi. ”Se on tietysti ymmärrettävää - ottaen huomioon, kuinka kalpealta näytät - jos puhuminen kuitenkin auttaisi. Vai haluatko mennä Matami Pomfreyn luokse?”

Lily silmät valahtivat kauhusta suuriksi. ”EN!”

”No sitten sinä kerrot minulle, mitä tapahtui. Et voi vain sulkea itseäsi ikuisesti. Jollekin sinun täytyy puhua, ja se joku voisi olla minä.”

Lily pohti hetken – vaikkei hän erityisemmin näyttänyt pohtivalta, enemmänkin väsyneeltä tai stressaantuneelta – ja hän tiesi, että Lorrainen äidillä oli ollut jonkinlaisia taipumuksia psykologiseen kanssakäymiseen.

”Ömm… Remus ja James… tappelivat hetki sitten ja luulen, että he tappelivat – minusta”, Lily sanoi hitaasti eikä oikein itsekään uskonut viimeistä sanaansa. Koko jupakka tuntui vain niin oudolta.

Lorraine katsoi häntä hetken yllättyneenä.

”Etkö sinä usko minua?” Lily kysyi ja vaikutti pettyneeltä.

”Uskon, uskon. Mitä tarkalleen tapahtui?”

Lily alkoi selostaa niin hyvin kuin muisti, mitä hetki sitten oli tapahtunut kerrosta alempana. Hän kertoi ehkä liiankin yksityiskohtaisesti Jamesin raivopäisen ilmeen, koska Lorraine kavahti kyseistä kohtaa.

”James parka! Voin vain kuvitella kuinka suutuksissaan hän oli. Ja Remus parka! Onkohan James antanut hänelle anteeksi?”

Lily kohautti harteitaan. ”En tiedä. En ole kysynyt mitään.”

”No voi hemmetti, Lils! Mikset mene ja selvitä asiaa?”

”Ei minua kiinnosta tietää, kuinka siinä loppujen lopuksi kävi. Toivon vain, että nyt James kuvittelee, että tosiaan olen Remuksen kanssa ja jättää minut rauhaan. Hänhän teki tavallaan palveluksen meille kaikille!” Lily paukautti ja oli palautumassa takaisin omaksi itsekseen. Hän heilautti sauvaansa ja ripset asettuivat uuteen uskoon.

”Älä kuule kuvittelekaan!” Lorraine sanoi ja nosti uhkaavasti sormensa pystyyn. ”Sitä paitsi James ei ole NIIN tyhmä, että tosiaan kuvittelisi. Siis sinä ja REMUS. Sinä ja REMUS LUPIN!”

Lorraine nauroi kovaäänisesti, ja Lily yritti pinnistellä, ettei hymyilisi liian paljon. Olihan ajatus kieltämättä typerä – siis, että hän ja Remus seurustelisivat, tai olisivat edes pienen verran kiinnostuneita toisistaan. Miten James saattoi kuvitella sellaista? Kyllä hänellä oli ruuvi pahasti löysällä, jos mielikuvitus sillein hyppelehti. Tavallaan Remus oli Lilystä tosi mukava, muttei hän uskonut, että koskaan seurustelisi tämän kanssa.

”No! Älä nyt sinäkin. Remus on minusta ihan kiva”, Lily sanoi.

Lorraine katsoi kulmat koholla Lilyä.

”Remus ihan kiva? Hän on ehkä kiva, muttei todellakaan sinun tyyppiäsi”, Lorraine huomautti hyvin Katiemaisesti.

”Ja sinäkö tiedät, minkä tyyppistä seuraa kaipaan?” Lily kysyi arasti; jostain syystä hän halusi karttaa koko aihetta.

”No, rehellisesti sanottuna, tiedän”, Lorraine myönsi.

Lily veti syvään henkeä. ”Ettehän te aio parittaa minua jollekin räkänokalle?”

”Miten niin TE?”

”Sinä ja Kat”, Lily selvensi ja hymyili nyt aidosti huvittuneena.

Lorraine naksautteli sormiaan terävästi. ”Aa, emme tietenkään. Mitä sinä kuvittelet? Sinä saat aivan itse löytää puolisosi.”

”Tuota tunnustusta olenkin jo odottanut”, Lily hymähti.

Lorraine halasi ystäväänsä lohduttavaisena ja painoi tätä hellästi itseään vasten.

”Näethän miten helposti asiat järjestyvät.”

En olisi siitä niinkään varma, Lily ajatteli. Kunnes hän muisti erään asian, joka pitäisi hoitaa; hän halusi löytää safiirikorun ennen kuin olisi liian myöhäistä...



Lily ja Lorraine astelivat nurmen poikki auringon säteilyn maalatessa taivaanrannan oranssin ja ruskean sekoitukseksi. Järven pinta muuttui sinertävämmäksi ja vaahterat värjäsivät jokaisen lehtensä tylsästä vihreästä kaikkiin muihin maallisiin sävyihin. Syksy alkoi siis jo lähestyä, ja kesä jäi enää vain muistikuvana taakse. Päivät kylmenivät pikkuhiljaa ja pian oli jo aika pukeutua lämpimämpään kaapuun. Lily jo pelkäsi, että talvi yllättäisi heidät nopeammin kuin he edes huomaisivat muutosta; hän ei erityisemmin pitänyt talvesta ja sen tuomasta kylmyydestä.

Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Remus ja James olivat aloittaneet sotapolkunsa edellisenä maanantaina kesken Lilyn ja Remuksen shakkipeliä. Asia oli Lilyn osalta sekava, eikä hän ollut puhunut kummankaan pojan kanssa ainakaan siitä asiasta, joten hän ei oikein tiennyt, missä mennään. Toisaalta häntä ei edes kiinnostanut tietää, mitä poikien välille oli tapahtunut sen jälkeen.

Lorraine yritti löytää jonkin syyn, miksi Lily iltaisin nukahti kosteiden kyyneleiden vuodatukseen. Joskus hän kysyi yllättäviä kysymyksiä Lilyltä, kun tämä niitä vähiten odotti. Tosin Lily oli paljon viisaampi eikä suostunut vastaamaan.

Lily ei pahemmin edes halunnut ottaa selville, mitä Remukselle parhaillaan kuului. Kun Lorraine oli mennyt kertomaan (Lilyn suureksi yllätykseksi) Katielle tästä, tilanne oli räjähtänyt käsistä. Katie yritti koko ajan sanojensa mukaan ”järjestää asioita”, mutta hän onnistui vain sekoittamaan niitä enemmän. Nyt James tosiaan luuli, että Lily oli ihastunut Remukseen. Tästä kuullessaan Lily oli ollut kieltämättä hiukan tyytyväinen; ainakin James piti lähentelynsä toistaiseksi kurissa – enemmän tai vähemmän.

”Minusta sinun pitäisi puhua hänelle”, Lorraine sanoi hyökkäävänä. Hän tarkasteli lukkaristaan, milloin heidän seuraavan tunnin oli tarkoitus alkaa ja keskeytti samalla Lilyn ajatuksen unholaan.

Lily pudisteli päätään ja katsoi mietteliäänä järven suuntaan.

Lorraine hymyili. ”Kuunteletko sinä minua ollenkaan? Minä puhuin Remuksesta.”

”Mitä hänestä?” Lilyn pää kääntyi.

Lorraine huokaisi syvään. ”Unohda.”

Lily hymyili eikä häntä haitannut yhtään, vaikkei Lorraine ollut kovin kärsiväisellä tuulella tänään. Lily oli kiinnittänyt katseensa rantaan. Hän näki muutaman erityisen komean pojan siellä. Hän tuijotti heitä hetken ja virnisti sitten typerälle liemikirjalleen, jonka oli juuri avannut kasvojensa eteen.

He istuivat alas puun alle. Lorraine otti lukulasinsa esiin ja tihrusteli jotain hyvin pienellä fontilla piperrettyä tekstiä valkoisella paperilla.

”Mitä luet?” Lily kysyi kiinnostuneena.

”Sain kirjeen pikkusiskolta. Hänellä tuntuu olevan jonkinlaisia hankaluuksia opettajien kanssa.”

Lily katsoi hetkeksi poispäin. ”Coralta siis?”

”Aivan”, Lorraine sanoi ja virnisti Lilylle.

”Miksette juttele kasvotusten hänen kanssaan joskus? Sovi tapaamista” Lily kysyi.

Cora kävi koulua toisessa velhokoulussa – oikeastaan se oli noitakoulu, tarkoitettu vain tytöille ja taikatyypeille. Lily oli tavannut Coran vain muutamaan otteeseen eikä tuntenut tyttöä mitenkään erityisen hyvin. Lorraine oli maininnut siskonsa vain pari kertaa, eivätkä he paljoakaan hänestä yleensä keskustelleet.

Tavalla, jolla Lorraine puhui sisarestaan, oli hyvin harvinaista, ja Lily tiesi heillä olevan voimakas yhteys toisiinsa. Hän vain saattoi toivoa, että hänellä olisi sisarensa yhtä lähellä sydäntä. Petunia nyt vain ei ollut hänelle erityinen. He eivät olleet toistensa parhaita ystäviä, eivätkä he koskaan keskustelleet toistensa ongelmista tai edes säästä. Petunia jopa kammoksui Lilyn karmeaa olemusta ja tämän ”taikatouhuja”.

Lily ei voinut olla tuntematta iloa Lorrainen puolesta.

”En usko, että hän haluaa kauheesti hengailla kanssani. Tuntee kuulemma häpeää omasta sisarestaan”, Lorraine naurahti.

”Ei se minusta siltä vaikuta, että hän sinua mitenkään häpeäisi.”

”Et tiedä, et ole hänen isosiskonsa”, Lorraine totesi. ”Sitä paitsi se on sitä yleistä häpeä –kuviota, mitä murrosikäisillä liikkuu.”

Lily meni makuulle ja silmäili järvelle. ”Voi kunpa minullakin olisi pikkusisko.”

”Et tosissasi haluaisi.”

Lily hymyili. ”Ehkä. No, mitä meillä on seuraavaksi?”

”Taikaolentojen hoitoa, joten olemme aivan oikealla paikalla”, Lorraine sanoi. ”Katien olisi parasta tulla tai hän myöhästyy. Ei muuten olisi ensimmäinen kerta tällä viikolla.”

”Eikä varmasti viimeinen. Mitä luulet, viettääkö hän enemmän aikaa Teresan ja tämän kloonijengin kanssa kuin meidän?” Lily tuumi.

Lorraine laski lasinsa silmiltään ja sulloi ne laukkuunsa.

”Teidätkö olen miettinyt samaa, ja tullut siihen tulokseen, että hän aikoo jotenkin tulla julkkikseksi tänä vuonna. ’Pitää jättää itsestään pysyvä jälki, kun on viimenen vuosi jäljellä’, hän itse analysoi omaa touhuaan.”

”Kat tulisi julkkikseksi Tylypahkassa? No voi hyvänen aika. En tosiaan halua tietää, mitä se tarkoittaa”, Lily sanoi nopeasti.

Eilen Katie oli järjestänyt kunnon esityksen ja tullut jotenkin yliluonnollisen paljastavissa vaatteissa liemitunnille. Lily ei koskaan unohtaisi sitä vislailujen määrää, joita Katie oli tuona päivänä vetänyt puoleensa.

”Miten hän voi haluta niin paljon huomiota?”, Lily mietti ääneen. Hänestä tuntui kuin ei hallitsisi enää Katien typerää käyttäytymistä, mikä ei ollut todellakaan tämän tapaistaan.

”Niin, asialle ei voi paljon mitään”, Lorraine huomautti, ”hänestä on tulossa varmaan enemmän kuin joku wannabe – ainakin, jos Shinalla on jotain kiinnostavia suunnitelmia sen asian varalle. On vain ajan kysymys, milloin Siriuskin haluaa nuolla hänen reisiään.”

Lily näytti pahoinvoivalta. ”Hyi! Älä edes ehdottele tuollaista! Voin pahoin muutenkin.”

Lorraine ei välittänyt Lilyn sanoista.

”Luuletko, että heillä on säpinää?”

”Kenellä? Ai Siriuksella ja Katiella?” Lily kysyi epävarmana.

”Eikun Jamesilla ja Dumbledorella. No tietysti minä tarkoitin Siriusta ja Katieta!”

”Ai, en tiedä. En ole oikein ajatellut asiaa siltä kantilta. Katiehan sanoi, ettei ole kiinnostunut Siriuksesta sillä tavalla.”

Lorraine katsoi Lilyä ymmällään. ”Milloin hän on sellaista sanonut? En minä ainakaan ole kuullut.”

”Toissapäivänä. Eikä sillä ole mitään merkitystä.”

”On sillä, jos aiomme parittaa ne kyyhkyläiset.”

Lily otti niin toruvan ilmeen kasvoilleen, kuin suinkin kykeni.

”Minä luulin, että me emme harrasta mitään paritus -juttuja tänä vuonna.”

Lorraine hymyili lämpimästi. ”Sinä et aio, minä puhuinkin meistä muista. Äläkä pelkää, lupaus on lupaus ja sinä et joudu selkäsi takana järkättyjen sokkotreffien uhriksi. Mutta luuletko tosiaan, että Sirius pystyy pitämään näppinsä erossa vapaasta riistasta?”

”Siis mistä?” Lilyn oli pakko kysyä, koska ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt ollenkaan, mihin Lorraine yritti johtaa häntä.

”Katie on ehkä kiinnostunut Siriuksesta. Ehkä! Mutta todennäköisesti on, koska kuka nyt ei olisi – ”

”Mitä tuo nyt tarkoittaa?” Lily kurtisti kulmiaan epäluuloisena kuulemastaan.

”No etkö muka ole huomannut? Hän on NAISMAGNEETTI! Suorastaan lassoaa tyttöjä luokseen, ja he polvistuvat hänen eteensä.”

”No se lasso ei ole minuun osunut.”

”Ei vielä”, Lorraine huomautti jälleen.

”Ja mitä tuokin nyt tarkoittaa? Ai, että ihastuisin Siriukseen? Lora, ehkä olet joskus outo ja ylihaaveileva ja outo vielä kerran – ja todennäköisesti pohdit näitä juttuja enemmän kuin minä – mutta minä en KUUNA PÄIVÄNÄ aio ihastua Sirius Mustaan!” Lily vaikersi. ”Koko ajatus on täysin naurettava.”

”Niin ja olet jo ihastunut Jamesiin ja Remukseen. Enää puuttuu Peter, niin on jo kelmit kasassa.”

Lily nousi nopeasti istumaan ja katsoi pitkään Lorrainea, kuin järkensä menettänyttä.
”Minä kun luulin, että sinä aikoisit olla puhumatta asiasta.”

”Mistä asiasta? Minä luulin, että sinä itse olit sujut sen shakki jutun kanssa. Mikä sinua vaivaa, Lils?”

Lily kiersi hiuksiaan sormensa ympäri ja näytti vaipuneen omaan maailmaansa.

”Minä olen jo sanonut monta kertaa: ei minua mikään vaivaa. Olen vain ajatuksissani ja niihin ajatuksiin ei kuulu Potter eikä James – siis kelmit.”

Lorraine katsoi hetken Lilyä ja yritti nähdä jotain heikkouden merkkejä siitä, että hän kohta vuodattaisi painavaa tekstiä. Lopulta hän sanoi hitaasti:
”Minä tiedän.”

Lily tarkisti turhaan, että hänellä oli kaikki tarvittava mukanaan ja nousi nopeasti seisomaan tuupertuneen näköisenä.

”Meidän kannattaisi varmaan mennä”, hän sanoi.

Lorraine hymyili. ”Joo, tule.”

Lily ojensi auttavan kätensä ja nosti ystävänsä pystyyn. Samalla kun he kävelivät pihamaalla, Lilyllä oli kumma tunne, että joku tarkkaili häntä. Hän vilkaisi olkansa yli, mutta ketään ei näkynyt.



Lily huomasi suureksi onnekseen, taikaolentojen hoidon tunnilla, että James ja kumppanit olivat ilmeisesti jääneet pois tältä kurssilta. Mikä oli tietenkin henkilökohtainen helpotus hänelle.

Lorraine sen sijaan jaksoi pitää Lilyn ajatukset edelleen ihan muualla.

”Minä jotenkin arvasin tämän”, hän kuiskasi Lilylle, kun professori Guffmen käänsi katseensa juuri sopivalla hetkellä muualle.

”Minkä?” Lily kysyi mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä, koska alkoi jo hivenen kyllästyä Lorrainen loputtomaan Neiti Etsivä –leikkiin.

”Kelmit ovat poissa.”

Lily pyöritti silmiään. ”Ihan kuin me heitä tarvitsisimme.”

Heidän takaansa kuului juoksevia askeleita ja Lily kääntyi katsomaan. Katie juoksi juuri parahiksi tunnille, ruskean nahkalaukkunsa heiluessa kimmoisasti sivussa. Hän näytti hyvin tärkeältä ilmoittaessaan asiansa.

”Olen pahoilla, professori. Minä kokonaan unohdin – ”

Professori Guffmen ei ollut erityisen herkkäuskoista tyyppiä. Hän käänsi laihan ja itsepäisen olemuksensa juuri saapuneeseen oppilaaseen. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja harmaat ja antoi omalta osaltaan hyvin vanhan ja ilkeän naisen vaikutelman.

”Neiti Wayne. Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa, että se oli jo toinen myöhästymisesi tällä viikolla. Saat jälki-istuntoa. Äläkä turhaan seiso siinä, keskity oppituntiin – tai siihen, mitä siitä on vielä jäljellä.”

Katie liukui massan läpi seisomaan Lilyn viereen ja heilautti kullanruskeita kiharoitaan sulavalla liikkeellä.

”Kiittämätön. Saisi olla edes kiitollinen, että kerkesin tunnille!”

”No mikä kesti?” Lily kysyi.

Katie punastui. ”Kiva, että tulit maininneeksi. Minulla oli muutama henkilökohtainen asia hoidettava ja yksi niistä on kauneusuneni.”

Lorraine tuhahti vihoittuneesti. ”Miksi ruusunen lopetti tuhatvuotisen unensa?”

”Satavuotisen. Olisin nukkunut pidempäänkin, ellei jonkun aivottoman pöllö olisi tullut nokkimaan kynsiäni”, hän näytti rispaantuneita kynsilakan jäännöksiä sormissaan, ”ja sitten se ojensi minulle tämän kirjeen”, hän näytti vaaleanpunaista kirjekuorta, joka oli kiinnitetty takaa sydämenmuotoisella leimalla, ”eikä vaivautunut edes pyytämään anteeksi tekosiaan!”

Lorraine tuhahti jälleen. ”Ihan kuin pöllöt yleensä pyytäisivät anteeksi.”

Katie katsoi häntä pitkällä, kiiluvalla katseellaan. ”Olisi se muuten ihan OK, mutta kun ei jäänyt aikaa laittaa uutta lakkaa päälle enkä ole vielä kehittänyt mitään taikaa, joka pitäisi sen vuorokautisesti sormissani.”

Katien ja Lorrainen sananvaihdon sekamelskasta ei kukaan saanut revittyä halaistua sanaa. Lily ei tuntunut kuulevan mitään ja oli sen sijaan kiinnittänyt huomionsa Katien kädessä olevaan kirjeeseen; se oli osoitettu hänelle. Lily vilkaisi professori Guffmenia, joka puhui vieläkin yksitoikkoisella äänellä ja selitti luokalle käytännönasioita.

”Saisinko sen kirjeen?” Lily kysyi.

”... niin niin. Sinä aina kuvittelet olevasi oikeassa”, Lorraine sanoi kiukkuisena.

”Minähän olen!” Katie sanoi vähän liiankin itserakkaalla äänensävyllä.

”Sinä et ymmärrä alkuunkaan – ”

”Me tuskin jaksamme kuunnella joutavia sinun suustasi, sillä...”

Mutta loput sanoista hukkuivat professorin kimeään huutoon.

”Toinen tunti jälki-istuntoa neiti Waynelle! Enkä olisi uskonut sinusta Payden, niin mallikas
oppilas... jälki-istuntoa kummallekin tunnin häiritsemisestä! Nyt vaadin, että sijoitutte eripuolille luokkaa, jotta saamme viimein rauhan työskennellä.”

Lily katsoi molempia ”mitä minä sanoin?” -ilmeellään.

Katie ja Lorraine mulkaisivat vielä toisiaan, ennen kuin Lorraine suostui poistumaan Amandan ja Shinan viereen.



Viimein, tunnin päätyttyä he tallustelivat rinnettä ylös, kohti linnaa. Lilyn mielessä oli vain valtava läksy urakka, joka vaati ahkeraa tekijäänsä. Toivottavasti professori McGarmiwa oli hyvällä tuulella, koska kukaan rohkelikoista ei kestänyt enempää kotitehtäviä, kuin oli jo annettu. He kävelivät raskain mielin muodonmuutoksen luokkaan ja hinasivat laukkunsa penkkien viereen. Lorraine otti paikkansa Amandan ja Shinan vierestä, kun Katie päätti ankarasti, että istuisi Lilyn viereen.

Lily yritti parhaansa mukaan olla tuntematta oloaan vaivautuneeksi koko tilanteesta ja tapitti katseellaan luokkaan saapuneita kelmejä, jotka nauroivat ärsyttävän pirteällä tavalla.

Luokkahuoneen verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Tunnelma oli kotoisa, mutta synkähkö.
McGarmiwa tervehti konemaisesti väsyneittä oppilaita, kun James ja muut kumppanit löysivät paikkansa. James tunsi päättävän päivänsä onnekkaana, kun näki Lilyn ja Katien takana olevat kaksi paikkaa tyhjinä. Hän veti Siriusta hihasta ja he liukuivat sulavasti kenenkään huomaamatta istumaan.

Minerva ei tuntunut haittaavan, vaikka oppilaat yrittivät mumista jotain epämääräisiä tervehdyksiä ympäri luokkaa.

”Virkistykseksi pidän pienen nimenhuudon”, hän ilmoitti terävällä äänellä ja sai koko huoneen kuuntelemaan itseään. Minerva otti esiin pienen listan, jonka oli survonut hetki sitten myrkynvihreän kaapunsa uumeniin.

”Amanda Adams?”

Amanda nosti tylsänä kätensä pystyyn ja saattoi kaikkien tietoon olemassaolonsa.
McGarmiwan paperiin ilmestyi taikuudella jotakin vihreää, joka näkyi läpi pergamentin toiselta puolelta.

Nimiä lueteltiin, kun Katien tökkäsi Lilyä kyynärpäähän ja tämä käänsi kysyvänä katseensa.
”Tässä se kirje, se oli osoitettu sinulle”, Katie kuiskasi ja pujotti pöydän alla Lilyn kouraan pinkin kuoren.

Lily avasi sen empimättä ja luki. Teksti oli kirjoitettu huolella, siististi ja sen näköisesti, että sanoja oli harkittu tarkkaan.

Lähdetkö kanssani seuraavaan Tylyahon vierailuun?
Odotan vastaustasi edeltävänä aamuna rohkelikkojen oleskeluhuoneessa
kello 12:00

Allekirjoitus puuttui. Lily käänsi kirjeen nurin, ei mitään merkkiä lähettäjästä.
”Evans? Kuuletko sinä?”

Minerva katsoi kohti Lilyä muun luokan yhteydessä. Ilmeisesti hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut kuullut mitään.

”Mitä?”

Katie kuiskasi jotain Lilyn korvaan.

”Paikalla”, Lily toisti vain ja ainoastaan Katien supatuksen voimasta.

Minerva nyökkäsi tyytyväisenä, ja taas jokin vihreä väri valaisi pergamentin.

Katie huokaisi. ”Minne asti sinä oikein kerkesit matkustaa?”

”Kauas”, Lily totesi lyhyesti ja tyrkkäsi kirjeen Katielle. Tämä paiskasi käden suulleen, kun oli tajunnut viestin.

”Jarred Garbutt?” Minerva jatkoi sillä kireällä äänellä – ja nutturalla – mikä oli kaikunut siinä luokassa yli neljäkymmentä vuotta.

Katien vasemmalla puolella, toisella pulpetilla istuva poika säpsähti tykkänään - kuin olisi jäänyt kiinni jostakin. Lily huomasi pojalla oudon lämpimän tuikkeen kasvoissa. Tämän hiukset olivat tummanruskeat, tuuheat ja hyvin kiharaiset. Söpöllä tavalla. Poika oli harteikas ja Lilystä tuntui vahvasti siltä, että poika oli katsonut Katieta.

”Läsnä”, Jarredeksi kutsuttu poika vastasi matalalla äänellä.

Taas Minervan pergamentti välähti vihreänä.

”Sinulla on salainen ihailija!” Katie kuiskasi Lilylle ja heilutteli samalla kirjettä tämän nenän edessä, niin kuin Lily ei itse tajuisi koko juttua, eikä Katie tuntunut ollenkaan huomaavan, vaikka hänellä itsellään saattaisi olla ihan oma ihailija vieressä.

”Ehkä, ellei – ” Lily sanoi hitaasti ja katsoi takanaan istuvaan Jamesiin, ja epätavallisen tyytyväiseen Siriukseen. ”Potter! Mitä tämä on?”

James virnisti tyytyväisenä. ”Anteeksi, en tiennyt, että hymyileminenkin on nykyään kiellettyä.”

”Ei. Vaan mikä tämä on?” Lily sanoi ja näytti lappua pojille.

James vilkaisi nopeasti pinkkiä pergamentin palasta, jota Lily piti kädessä. James ei kerinnyt sanoa mitään, kun Lily jo kiehui.

”Minä en aio lähteä kanssasi treffeille, jos sitä luulet.”

James hymyili. ”En minä ollutkaan pyytänyt sinua treffeille – ainakaan vielä.”

”Älä edes kuvittele.”

James katsoi lappua tarkemmin. ”Kuka sinut on pyytänyt Tylyahoon?”

”Sitä minä tässä juuri yritän selvittää.”

”Anteeksi, meillä ei ole mitään tietoa sinun poikaystävistäsi”, Sirius huomautti.

James tutki edelleen tuomitsevana lappua eikä vilkaissutkaan Lilyyn. ”Kuka sinut on pyytämässä Tylyahoon? Tunnenko minä hänet? Käsiala ainakin näyttää tutulta... ”

Lily ei voinut uskoa, että James kehtasi. Hän totisesti asteli tulisilla hiilillä. Ihan kuin tämä olisi jo Lilyn poikaystävä ja piti koko ajan itsestään selvänä, ettei kilpailijoita ollut hänen maillaan. Niinhän James aina toimi; kuin omistaisi Lilyn. Eikö Remus -juttu ollut siis toiminut?

Katie yhtäkkiä horjahti tuoliltaan lattialle, ja sai samalla Lorrainen kirkumaan. Lily vilkaisi nopeasti ystäväänsä ja takaisin Katieen. Minerva otti askeleita tytön luokse.

”Vaikuttaa siltä, että hän pyörtyi”, Minerva vastasi seesteisesti tutkiessaan tyttöä.

Oppilaita alkoi kerääntyä ympäri luokkaa Katien ympärille. Katie havahtui hereille.

”Mitä? Mitä tapahtui?” hän sopersi.

”Sinä taisit pyörtyä kultaseni”, Minerva tokaisi.

Sirius tökkäsi Jamesia kylkeen. ”Olisikohan kantavalle ritarille sijaa nyt?”
Hän iski viekkaasti silmäänsä Katielle, ja tämä hymyili pienesti, kuin untenmaille uudelleen menossa.

”Minä olen ihan… kunnossa”, Katie horjahti seisaaltaan uudestaan lattialle, kun Minerva kutsui Jarred Garbuttin, harteikkaan rohkelikon, viemään Katien sairaalasiipeen.

Lily vilkaisi pikaisesti professori McGarmiwaan. ”Minä voin kyllä viedä hänet.”

Minerva pudisti päätään. ”Tiedän sen, Evans, mutta minä haluan sinun istuvan juuri siinä ja tekevän muistiinpanoja tunnilta. Garbutt voi viedä hänet ihan yhtä hyvin.”

Lily ei tahtonut väitellä vastaan, joten kun Jarred Garbutt – harteikas rohkelikko ja huispausjoukkueen etsijä – kantoi Katien ulos luokasta, Lily rauhoittui paikoilleen ja vilkaisi Lorraineen.

”Mitä luulet, onkohan hän kunnossa?”

”Meinasin juuri kysyä samaa sinulta”, Lorraine virkkoi.

* * *

Lily seisoi talonsa edessä, omalla kotinurkallaan. Kaunis auringon paiste sokaisi hänen kasvojaan, ja hänen punertavat hiuksensa lepattivat huolettomana ympäriinsä.

Hän kääri arvokkaasti hihojaan ja odotti jonkun saapuvan. Hetken kuluttua hän käveli vähän matkaa, kunnes tuli pienelle polulle. Koska oli kuuma, Lily ei ollut jaksanut laittaa hikisiä kenkiä jalkaan. Hän kulki paljain jaloin savista reittiä.

Hän näki hetken päästä edessään pojan. Pojan kasvot olivat auringon takana, joten Lily ei erottanut niitä. Hän kuitenkin tunsi tuon nuorukaisen.

”Sinä tulit”, poika sanoi lämpimästi ja Lily tiesi tämän äänensävystä, että hän hymyili.

”Minne muuallekaan olisin mennyt?”

Lily astui lähemmäksi hahmoa. Poika otti häntä kädestä kiinni ja veti mukanaan metsään.

Siellä oli niin kaunista, kuin kuvitella saattoi; puut vihersivät kuultavasti, kesä lämmitti ilmaa ja kukat värittivät kirkkaina sammaleiden välistä. Kaikki tuntui kerta kaikkiaan täydelliseltä.

”Haluan antaa sinulle jotakin”, poika sanoi ja otti housujensa taskusta korun. Siinä oli puhtaasta kullasta valmistettu ketju, jonka päässä roikkui tumma, pyöreä, safiirijalokivi. Kivi näytti siltä, kuin se voisi sijoittaa salaisuudet, toiveet ja haaveet yhdeksi rikkomattomaksi kokonaisuudeksi kantajansa kaulaan.

Lily katsoi autuuden ja kiitollisuuden sekavin tuntein poikaa. Tämän tummat hiukset olivat pörrössä, ja musta t-paita näytti liian kuumalta käytettäväksi sillä hetkellä – tosin kaulus oli avara.

”Sinä halusit antaa minulle korun?” Lily kysyi hymyillen.

Poika ravisti päätään. ”En vain korua. Tämä on eräänlainen tunneketju. Se, jonka kaulassa se roikkuu, näyttää hänelle sydämensä rakkauden. Siten voit kuljettaa minua aina mukanasi, minne ikinä kuljet.”

Lilyn silmät kostuivat varoen. ”En halua sitä. Haluan sinut. Haluan lähteä mukaasi.”

”Tiedät, ettet voi tulla. Se on liian vaarallista”, poika sanoi, vaikka hän tiesi kuinka todella halusi viedä tytön mukanaan.

”En minä välitä”, Lily vastasi.

”Minä välitän. Rakastan sinua ja haluan suojella sinua.”

Lilyn poskelle hiipi kyynel. ”Älä puhu, niin kuin kaikki olisi jo ohi.”

Poika otti kiinni Lilyn vasemmasta kädestä ja ojensi sen auki, jotta voisi laittaa ketjun sinne.

”Minä tulen takaisin, lupaan sen sinulle!” hän sanoi vahvalla äänellä, vaikka siinä välkähteli pieni määrä epävarmuutta. Hän katsoi tyttöä ja yritti olla se vahvempi osapuoli siinä tilanteessa, sillä hänellä ei ollut valinnan varaa lähtemisen suhteen.

Lily sulki nyrkkinsä ja jotenkin tiesi samalla, että he eivät olisi koskaan enää yhdessä. Hänen poskelle vieri kyyneleitä, hänen sydämensä tykytti tahdittomasti ja kurkkua kuivasi.

”Haluan, että otat sen korun Lily. Haluan, että sinulla on jotakin minulta.”

Poika pyyhki Lilyn poskea ja sanoi hiljaisesti ne viimeiset sanat, jotka Lily tiesi muistavansa koko lopun elämäänsä:
”Ethän unohda minua...”


* TO BE CONTINUED *