6. luku: Suudelma
Tyynyllä oli varmaan tuhannen tusinalta kyyneleitä, eivätkä ne loppuneet, kun Lily lopulta heräsi. Hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut, mutta ulkoa sisällepäin pyrkivä valo kertoi, että oli jo keskipäivä. Ja viikonloppu. Toinen viikonloppu Tylypahkassa sitten saapumisen, mutta ensimmäinen pitkän kouluviikon jälkeen.
Lily nousi istumaan vuoteellaan ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvojensa edestä yhdellä kauniilla liikkeellä. Hän ei tiennyt kauanko oli ollut omissa maailmoissan – viime aikoina niitä hetkiä oli kuitenkin ollut hirvittävä määrä – ja miten kauan ajantaju oli ollut kadoksissa. Hän haparoi ylös vuoteeltaan ja sitten muisti, muisti hyvin selvästi unen, jonka oli juuri nähnyt. Tai se ei ollut unta, se oli oikeasti tapahtunut – tai jotain sinnepäin. Lilyn päätä koski.
Seuraava asia, minkä hän huomasi, oli että rohkelikkotornissa oli tyhjää, ja Lily seisoi siellä yksin. Missä vaiheessa tuo tyhjä tila oli alkanut tuntua ahdistavalta? Ennen vain jälkeen Katien pyörtymisen? Katie. Niin tosiaan, Lily muisti. Katie makasi sairaalasiivessä. Lily päätti mennä heti vierailemaan hänen luonaan… ensin hieman siistiydyttyään.
Lily petasi vuoteensa sauvan heilautuksella ja katsoi sitten peiliin, joka kökötti Lilyn yöpöydällä. Hänen hiuksensa olivat käkkärällä nukutun yön tähden. Lily korjasi hiuksensa suoriksi kammalla, joka myös lojui yöpöydällä. Häntä mietitytti ja ihmetytti, ettei Lorraine ollut ollut tapansa mukaan hänen kimpussaan heti aamusta. Katie tarvitsi nyt kuitenkin hänen välitöntä huomiotaan.
”Sairaalasiipeen”, Lily päätti ja nyökkäsi peilikuvalleen.
Hän hyppelehti portaat alas ja oli vähällä kaatua nurin törmättyään johonkin esteeseen.
”Anteeksi”, mies ääni murahti.
Lily vilkaisi kehen oli törmännyt. Aluksi hän näki vain miehen tummat hiukset ja selän.
”Sinä”, Lily sylkäisi.
”Minä”, James kääntyi ja hymyili iloisesti. ”Ollaanpa sitä kauniina tänään. Minne matka?”
Lily käveli rivakoin askelin Jamesin ohitse, poika seurasi auttamatta perässä ja koitti pitää samaa tahtia Lilyn kävellessä. Lily astui ulos muotokuva-aukosta James kintereilllään. James melkein hyppi innoissaan tasajalkaa Lilyn vierellä.
”On liian aikaista tälle, Potter. Mene matkoihisi.”
James virnisti. ”Menisinkin. Heti kun vain olen vaihtanut muutaman sulosoinnun kanssasi – ”
Lily kääntyi vihaisesti ympäri.
”En ihan totta kestä sinua.”
”Ahaa”, James sanoi typeränkuuloisena, ”kuulostaa melkein siltä kuin sinulla olisi jotain minua vastaan.”
Lily jatkoi kävelyään rivakoin askelin, yrittäen saada Jamesin kannoiltaan.
”Hyvä huomio.”
”Ikävää se Katien juttu”, James jatkoi ja seurasi Lilyä kuin joku vanha lelu, joka ei ymmärtänyt, että sitä ei tarvittu enää.
Lily nyökkäsi.
”Tosiaan. Sinäkin olit paikalla. Ihan unohdin, että torakat liikkuvat muodonmuutosluokassa”, Lily suutahti sarkasmia uhkuen.
James naurahti. ”Hah. Oletpas sinä nokkela. Olen aina ihaillut nokkeluuttasi, tiesitkö sen?”
Lily ei vastannut vaan käveli eteenpäin välittämättä siitä tosiasiasta, että James hänen rinnallaan yritti keksiä jollain tekosyyllä keskustelun aihetta. Mikä vain ärsytti Lilyä entisestään.
”Mitä sinä haluat Potter?” Lily kysyi tylsistyneenä, pysähtymättä katsomaan Jamesia, joka ravasi perässä.
”Hetken kalliista ajastasi, rakas-Lily-kulta – ”
”…älä sano minua kullaksesi! Emme ole edes seurustelutasolla!”
”Ahaa! Emme siis vielä, vai?”
”Apua”, Lily voihkaisi. ”Se on niin kuin tauti sinun suusi kanssa, vai mitä?”
James virnisti. ”Olen itsekin melko – ”
”Kiitos, en halua kuulla.”
”Mutta varmasti haluat.”
”En.”
”Vähäsen?”
”En.”
”Pikkasen?”
”Miksi juuri minä? Miksi?” Lily vaikeroi hiljaa itekseen.
He olivat saapuneet sairaalasiiven oven eteen, ja Lily tarttui kahvaan, mutta James tarttui siihen hänen puolestaan, muttei avannut ovea.
”Myönnä poissa, etten ole ihan huonoa seuraa, niin lasken sinut sisään”, James sanoi.
Lily laittoi kätensä puuskaan. ”En varmasti kyllä ikinä.”
”Mutta luen sanatonta viestintääsi, ja se sanoo muuta”, James kujersi.
Lily pyöritti silmiään ja tarttui ovenkahvaan, raotti ovea ja näki ensimmäisenä rivin vuoteita ja sermejä. Sitten katse lukkiutui Siriukseen, joka seisoi Katien vuoteen vierellä. Sirius oli varmaankin tullut katsomaan, että Katiella oli kaikki kunnossa. No, nyt ainakin Potterista päästäisiin, kun hän lähtisi rakkaan ystävänsä matkoihin.
Jameskin huomasi Siriuksen seisovan Katien vuoteen vierellä.
”Hei Antur- ” James vaikeni kesken lauseen.
Se oli kuin pysäytetystä elokuvasta. Sirius kumartui Katien ylle – ja hitaasti, aivan kuin Lilyn aivot olisivat käyneet ylikierroksilla ja keksineet omiaan – Sirius painoi kevyesti huulensa Katien omia vasten ja suuteli häntä. Lily käänsi katseensa äkkiä pois ja sulki oven salamana. Pian he kuulivat Jamesin kanssa askeleita, jotka kertoivat Siriuksen lähestyvän ovea. Lily otti muutaman askeleen taaksepäin juuri parahiksi, kun Sirius avasi oven. James ja Lily näyttivät siltä, kuin olisivat juuri äskettäin saapuneet paikalle. Eikä Sirius vaikuttanut huomanneen heitä aikaisemmin.
”He-hei”, Sirius takelteli. ”Tekö liikutte nykyään yhdessä?”
Hänen katseensa liikkui Lilystä Jamesiin.
”Hieno homma, Sarvihaara!” ja taputti Jamesia olkapäähän, Jamesin kiristellessä hampaitaan ja tehdessään jonkin hymyntapaisen irvistyksen.
”Onko jokin pielessä?”
”Ei, ei”, James ja Lily julistivat kuorossa.
”Vau. Sitä tosiaan näkee pareja, jotka muistuttavat toisiaan mutta te kaksi vasta olette – AUTS!”
Lily oli äkännyt iskeä nyrkillä Siriusta olkapäähän. Sirius hieroi lyömäkohtaa ja jatkoi virnuilua, minkä kerkesi.
”Vau. Sillä on lihakset.”
James pyöritti silmiään. ”Kiitos riittää sinulta. Kuinka Katie voi?”
”Katie”, Sirius mainitsi Katien nimen aivan kuin olisi vasta äskettäin sytyttänyt, ”Katie voi hyvin.”
Lily tarkkaili tapaa, jolla Sirius lausui parhaan ystävänsä nimen.
Sirius vilkaisi oven raosta vielä sairaalasiipeen. ”Hän taitaa nukkua vielä. Matami Pomfrey sanoi, että on hyvä antaa hänen levätä jonkin aikaa.”
Lily halusi päästä katsomaan rakasta ystäväänsä – ja päästä Potteria karkuun. ”Voinko minä mennä?”
”Tietysti”, Sirius kumarsi ritarillisesti Lilylle tietä.
Lilyn pahaksi onnekseen, Sirius JA James seurasivat häntä perästä. Hän käveli nukkuvan Katien vuoteen vierelle. Tytön kasvot olivat kalpeat ja hänellä oli yhä samat vaatteet päällä kuin eilen, farkut ja tumma toppi. James ja Sirius kumartuivat hekin Katien vuoteen vierelle. Sirius kaappasi itselleen tuolin ja istuutui.
Lily haroi Katien kihariahiuksia pois tämän kasvoilta, ja kokeili tytön punasta hehkuvaa poskea kämmenellään. Se oli melkein tulikuuma. Olikohan Katiella kuumetta? Milloin Matami Pomfrey oli viimeksi tarkastanut tyttöä?
Lily seisoi Katien vuoteen vierellä. Katien kasvoihin tuntui äkkiä syttyvän eloa, ja hänen silmänsä avautuivat vaivalloisesti.
”Lily?”
”Katie!”
Katie avasi silmänsä, ja hänen katseensa osui Siriuksen hymyilevistä kasvoista Lilyn huolestuneihin silmiin.
”Katie! Olen tässä”, Lily kietoi kätensä Katien käsien ympärille.
”Mi-mitä…” Katie sopersi.
”Sinä taisit pyörtyä. Ja aika pahasti”, Lily totesi huolestuneena eikä räpsäyttänyt silmääkään, kun varmisti, että Katie oli sataprosenttisesti kunnossa. Joskus myös Lorrainen äidilliset piirteet tarttuivat Lilyyn. James nautti katsoessaan kuinka Lily huolehti ystävästään, ja toivoi kuvitelmissaan, että itse makaisi tuossa vuoteella juuri nyt.
Matami Pomfrey pyyhälsi paikalle silloin muutaman purkin kera. Hän kiersi korkin auki jostain sinivihreästä pullosta, jonka oli tuonut. Hän kaatoi juomaa lasiin ja ojensi sen Katielle.
”Juo tämä, se helpottaa oloasi.”
Katie nousi istumaan varovasti Lilyn avustuksella. Hän otti vastahakoisesti kupin omaan käteensä ja tutkaili sen sisältöä epäileväisesti.
”Tuskin sitä kukaan on myrkyttänyt”, Sirius sanoi.
Katie vilkaisi Siriuksen suuntaan. Sitten hän kurkotti kuppia huulilleen ja joi.
Matami Pomfrey pyöri vielä Katien ympärillä kuin mikäkin hyrrä ja tarkisti hänen oloaan kaikin puolin. Lily ei ollut vaikuttunut Matamin työstä, vaan odotti hetkeä, jolloin saisi itse tarkistaa Katien perusteellisesti. Sirius tarkkaili myös Matamin työskentelyä, mutta luottavaisemmin kuin Lily. Hänellä ei ollut epäilystäkäään, etteikö Matami Pomfrey osaisi työtään. Olihan hän itsekin ollut muutaman kerran huispaus tapaturmien takia sairaalasiivessä, ja hän tiesi millaista oli maata päivät pitkät siinä, tekemättä mitään erityistä.
Matami lopetti työskentelynsä.
”Ei sitten stressiä tai nopeita liikkeitä, nuori neiti. Haluan, että saat lepoa”, Matami vilkaisi Lilyyn, Siriukseen ja Jamesiin, ”kunhan ystäväsi ovat ensin kuulustelleet vointisi.”
Lopulta Matami jätti hääräämisen sikseen ja meni kirjoittamaan raporttia potilaasta takahuoneeseen.
”No jo oli aikakin. Minä jo luulin, että hän jatkaa tuota ikuisuuksiin”, Katie sanoi ja loi paheksuvia katseita Pomfreyn takaraivoon.
Lily halasi varovasti ystäväänsä. ”Kuulostat ainakin entiseltä itseltäsi.”
”Älä ole tyhmä, Lils. Totta kai minä olen entiselläni”, Katie tokaisi, vaikka rehellisyyden nimissä ei ollut kovinkaan varma omasta voinnistaan.
”Aiheutit aikamoista hämminkiä meille kaikille”, jatkoi Lily.
”Niin aiheutit”, Sirius nyökkäsi myöntävästi, ja sai osakseen Lilyn kurtistavat kulmat. Lily pani merkille hymyn, jonka Katie loi Siriukselle ennen kuin sai taas huomion takaisin itseensä.
Lorraine ja Lily istuivat myöhemmin rohkelikon oleskeluhuoneessa, takka lämmitti mukavasti koleana syyskuun päivänä, vaikka ulkona ei mitenkään aivan erityisen kylmä ilma ollut, mutta tuuli kyllä puhalsi viillettävästi. Lorraine oli ollut koko aamupäivän jälki-istunnossa, jonka professori Guffmen oli hänelle järjestänyt. Siksi hän ei ollut ollut aiemmin herättämässä ystäväänsä kukon laulun aikaan.
Lily kertoi juuri parhaillaan, mitä oli Jamesin kanssa nähnyt. Lorrainen ilme oli näkemisen arvoinen; hän meinasi melkein pudota nojatuoliltaan ja hänen silmänsä muuttuivat lautasen kokoisiksi valkoisiksi pisteiksi.
”Mitä?!” Lorraine kiljahti.
”Shh”, Lily hyssytteli. ”Juuri niin. Sirius – ”
”Ugh! Ei tarvitse toistaa uudestaan, kuva on jo piirtynyt verkkokalvooni”, Lorraine heilautteli käsiään sen merkiksi, ettei halunnut kuulla asiaa toista kertaa. Mitäköhän Katie sanoisi – tai tekisi – jos vain tietäisi?
”Minä kerron hänelle”, Lily ilmoitti juuri noustessaan seisomaan, mutta Lorraine nykäisi Lilyn hihasta istumaan takaisin paikoilleen.
”ÄPÄPÄ, odotas hetkinen Lils! Emme voi kertoa hänelle mitään.”
”MIKSEMME?”
”Hiljempaa, Lily rakas!”
Tapa, jolla Lorraine puhui, muistutti huomattavan paljon Jamesin viime aikaisia sanoja. Lily ravisutti päätään ja supatti uudestaan hiljaisemmalla äänellä: ”Miksemme?”
Lorraine pudisteli päätään sen merkiksi, ettei se ollut hyvä idea.
Lily laski kätensä rauhallisesti syliinsä. Hänen ajatuksensa siirtyivät empimättä Siriukseen.
”Pitääköhän Sirius hänestä?”
”Mitäköhän luulet? Tuskin hän muuten juoksentelee suutele – ”
”Shh. Täällä on muitakin.”
He tarkkailivat kolmasluokkalaisiin, jotka istuivat muutaman metrin päästä heistä, mutta he olivat syventyneet lukemaan ja keskustelemaan omista asioistaan. Toisessa päässä huonetta Amanda ja Shina olivat lukemassa Me Noidat –lehden uusinta painosta.
”Anteeksi. Tarkoitan, että tuskin sitä ihan joka päivä imutellaan ilman erityistä syytä.”
”Puhumme nyt Siriuksesta.”
Lorraine naurahti. ”Taisin unohtaa sen seikan.”
Sitten Lorraine lisäsi samalla äänellä.
”Mutta me emme kerro, vai mitä?”
Lily yritti keksiä jotakin hyvää vastaväitettä, miksi olisi hyvä idea kertoa, muttei keksinyt mitään erityistä. Ehkä Lorraine oli oikeassa. Ehkä oli parempi olla kertomatta Katielle, mitä oli tapahtunut. Ei niin, että hän sitä kuulisi mistään muualtakaan. Vai kuulisiko?
”Sinun voi olla helppoa pitää tällainen asia sisälläsi”, tivahti Lily.
Lorraine pudisteli päätään. ”Usko vaan. Ei se tule olemaan helppoa.”
* TO BE CONTINUED *
maanantai, 4. kesäkuu 2012
Kommentit